Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Sallan päiväkirja: 
vuodet 2004-2007

 

Näin prosessi on edennyt tähän mennessä:

 

  21.12.2004 Soitto sosiaaliviranomaiselle ja ilmoittautuminen neuvontaodotusjonoon.

 

  31.10.2005 Klo 14 ensimmäinen neuvontakerta.

 

  2.5.2006 Viimeinen neuvontakerta ja kotikäynti. Sosiaaliviranomainen antaa siunauksensa jatkoon.

 

  27.6.2006 Kotiselvitys valmistuu.

 

  7.8.2006 Tulee adoptiolupahakemus.

 

  24.10.2006 Papereiden ensimmäinen käsittely ja seurauksena lisäselvityspyyntö. Silloin itketti ja tuli paniikki siitä, että jos en saakaan lupaa.

 

  27.11.2006 Klo 9.00 tapaaminen sosiaaliviranomaisen kanssa, ja paperit lähtivät Interpedian kautta adoptiolautakuntaan. Onneksi lisäselvitykset käsitellään ensisijaisina!

 

  12.12.2006 Paras joululahja ikinä: LUPA! Maavalintani on Etiopia, ja nyt jonotan Etiopian yh-jonoon pääsyä, jonotuspaikka ei ole vielä ihan selvä. Tunnelmani vaihtelevat toiveikkaan rauhallisesta epätoivoiseen katkeruuteen, mutta uskon, että Kolkku tulee jonain päivänä kotiin.

 

  11.3.2007 Kävimme ostamassa fleece-puvun meidän tulevalle Kolkulle lasten kanssa. Täytyy tehdä jotain konkreettista, kun odotus on muuten niin abstraktia. Isommille lapsillekin tämä on tärkeää. Olemme ostelleet vaatteita enemmänkin, sekä tytöille että pojille, sillä emme tiedä kumpaa sukupuolta tuleva Kolkku on. Olemme ostaneet myös tuttipulloja ja matkarattaat. Jos tästä odotuksesta tulee hyvin pitkä, niin en tiedä, minne kaikki tavarat mahtuvat.

 

  17.3.2007 Tuntojani: Tänään yhtäkkiä nousi pintaan Kolkun ulkonäkö. Minkä näköinen hän mahtaakaan olla? Kauheaa, jos ulkonäkö ei tunnukaan omalta! Kaksi kertaa olen kädet täristen aukaissut kirjekuoren ja voi, kuinka omalta lapset tuntuivatkaan! Mitä jos Kolkku ei tunnukaan, olen ajatellut. Tuntuvatko lapset omilta, kun he ovat sinulle nimetty, vai voiko olla niin, ettei tunnu miltään tai tuntuu jopa vieraalta? Mutta uskon, että kiintymys kasvaa eläessä yhdessä - vähitellen, toivottavasti!

 

  18.3.2007: Tänään pohdin lasten kanssa, kuinka erilainen raskaus tämä on verrattuna Ellan ja Samuelin odotukseen. Prosessia on kestänyt jo kaksi vuotta ja  kolme kuukautta, eikä loppua näy. En ole edes vielä kerännyt tarvittavia papereita.

  19.3.2007: Tänään mietin, kuinka onkaan epäoikeudenmukaista, että joissain kunnissa ei tarvitse jonottaa adoptioneuvontaa ja jotkut jossain toisaalla joutuvat jonottamaan jopa vuodesta puoleentoistakin. Se lisää adoptioprosessin pituutta. Toinen seikka, joka potuttaa, on yksinhuoltajien asema. On kaiken maailman kiintiöt ja lapsiin kohdistuvat rajoitteet, kuten mm. ikä, sukupuoli ja terveys maasta riippuen. Olen itsekin ensimmäistä kertaa kiintiöissä ja rajoitteissa mukana. Kuitenkin yksinhuoltajat pärjäävät pääasiassa ihan hyvin.

 

  20.3.2007: Tänään soitin Interpediaan ja sain tosi kannustavan ja ystävällisen vastaanoton. Jaksaa taas vähän alkaa olla toiveikas... ennen seuraavaa epätoivon aaltoa! Jonotustilanteeni tuntuu olevan ihan hyvä, ehkä viimeistään ensi vuonna pääsen keräilemään papereita. Pitää vain jaksaa uskoa, että sieltä se Kolkku on tulossa!


  Jännä, kun olo on toiveikas, niin seuraavaksi iskevätkin jo pelot mieleen: jos itselleni tai taloudelleni sattuisi jotain taikka Etiopian päässä tulee muutoksia, vaikka jotain esteitä, ettei lasta saisikaan. Tätä se odotus on...


  25.3.2007: Kolkku on kovasti mielessä, välillä on poika-tunne, välillä tyttö-tunne. Nimet on valittuna molemmille sukupuolille.


  29.3.2007: Eilen kävelimme lasten kanssa kaupasta kotiin, ja yhtäkkiä meidän kohdalla puun alaoksalle pää meihin päin laskeutui mustarastas, joka alkoi ihan selvästi laulaa meille. Sanoin lapsille, että se kertoo terveiset Etiopiasta, Kolkulta. Ja niin me kuuntelimme, iloisesta sävystä päätellen Kolkulla on asiat hyvin.


  30.3.2007: Mietin, että on tosi surullista, kun uusi linja on se, ettei yksinhuoltaja saa enää alle kaksivuotiasta lasta. Mikäköhän kriteeri siinäkin on? Miksi parisuhde on parempi vauvalle? Itse olen onnellinen, että olen saanut kokea kaksi vauvaa ja olla symbioosissa vauvojeni kanssa. Vauvojen kanssa tällainen läheinen sylittely on varmasti luonnollisempaa. Olen surullinen muiden yksinhuoltajien puolesta, sillä heiltä tämä mahdollisuus on viety. Itse haluan mahdollisimman pienen vauvan, mutta tiedän ettei meille tule enää vauvaa. Lapset toivovat vauvaa, hoivattavaa, mutta ollaan juteltu että meidän Kolkku on varmaan vähän isompi, mutta toivottavasti ei kauhean iso. Tiedän että isompien kanssa tulee hyviä suhteita ja isompien kanssa on omat hauskat hetket, jutut, haasteet, historia. Enkä yhtään epäile, etteikö me varmasti omaa saada ja varmasti rakkautta riittää. Apua, miten ristiriitaisia ovat nämä tuntemukset odottajalla!

 

  Yksinhuoltaja odottajat: ÄLKÄÄ LANNISTUKO! Lopussa kiitos seisoo! Jaksakaa! Eikä uskota pahinta. Kyllä sinne jonoon kohta pääsee, toivottavasti! Adoptiojonotilanteet elävät koko ajan.

 

  2.4.2007: Minulla on ollut kummallakin hakumatkalla lapsen kummitäti mukana doulana (=synnytystukihenkilö): tukena ja tulkkina. Lapsellekin on kiva, kun on toinen näkökulma matkasta. Huomenna pitäisi tulla kylään mahdollinen Kolkun kummitäti-doula. Uskon, että se on meille kaikille osapuolille merkittävä tämä systeemi. Ella alkoi tänään virkkaamaan vaaleansinistä pipoa, saa nähdä tuleeko valmiiksi.


  3.4.2007: Tänään kävi kylässä mahdollinen tuleva doula. Suunniteltiin matkaa, rokotuksia.... Oikeastaan mitään ei voinut suunnitella, kun ei tiedä milloin H-hetki on, ehkä kolmen vuoden sisällä. Lupasin kuitenkin ilmoitella edistymisistä. Sen verran mietittiin, että vietetään päivä Sheraton-hotellin uima-altaalla ja pysytään Addiksessa halvassa hotellissa eikä oteta malarialääkitystä.

 

  6.4.2007: Olen taas iloinen, kun kuulin edistymisuutisia adoptio-odottajilta, vaikka itse vaan tässä odottaa. Mutta ainakin vielä on tunne, että omaansa tässä odottelee, tiemme eivät ole vielä valmiit kohtaamaan, mutta kyllä katkeruus, kateus, epätoivo.... vielä tulee... Nyt neulotaan neuleita lapselle, kirjoitetaan odotuskirjaa ja ennen kaikkea olet sydämessäni ja meidän ajatuksissa, lapseni!


  12.4.2007: Puhuttiin lasten kanssa, että ostetaan lipasto eteiseen, jossa monta laatikkoa, niin saadaan lapaset, pipot, sukat sinne. Lapset pitivät huolen, että Kolkulle täytyy jättää tyhjäksi laatikoita odottamaan. Itse luin adoptiolehdestä, että kriteerit vaan tiukkenee. Tuli huoli tilanteesta ja suru, että jääkö lastenkotiin lapsia, kun lapsia annetaan vähempi adoptioon. Joskus esim. biologisuuden tukeminen aiheuttaa sen, että lapset kasvavat epävarmoissa oloissa, sen enempää biologisuutta väheksymättä. Jo Suomessa on välillä herättänyt ihmetystä, kun lapsia pomputellaan. Vaikeita asioita, sen myönnän.


  17.4.2007: Kolkku on ollut paljon taas mielessä, olisiko keväthormonit. Yhtenä päivänä katselin kauppamatkalla kyyneleet silmissä lentokonetta, joka lensi matalalla. Lentokone liittyy minun synnytyksiin...

 

  19.4.2007: Me saatiin Kolkulle lenkkarit, kokoa 25. Oikein hienot. Kengät toi varmaan hyvä haltija, sillä ne oli jätetty meidän rattaisiin. Siirsin ne pari kertaa näkyvälle paikalle, että mahdollinen omistaja löytyisi, mutta aina vain ne oli siirretty takaisin meidän rattaisiin. Nyt otin ne Kolkun tavaroihin, kyllä ne hänelle oli selvästi tarkoitettu.


  25.4.2007:
Hassua kyllä, nyt on mietityttänyt hakumatka (ei ole vielä pitkään aikaan ajankohtainen). Olen miettinyt matkan pituutta, niin ihanaa kuin on Etiopiassa ollut ja matkakuvia selataan ahkerasti. Haluan, että saan matkan mahdollisimman lyhyeksi. Minulle ovat luppopäivät turhia ennen lapsen saantia, sillä olenhan jo kaksi lasta saanut heti seuraavana päivänä. Myös heti, kun pakolliset paperit on saatu, haluan kotiin. Minusta on varmasti enemmän hyötyä lasten kanssa kotona kuin viettämässä vapaapäiviä Afrikan auringon alla. Täällä voimme tutustua porukalla toisiimme tutussa kotiympäristössä ja katsella niitä hakumatkakuvia.


  29.4.2007:
Nyt jännitän uusia nimeämisiä muille perheille. Jotenkin tuntuu, että kun muut edistyy, niin se tuo minullekin toiveita, minunkin "jono" nytkähtää lähemmäksi Kolkkua. Tänään kävi tuttu perhe, joilla viime vuonna syntynyt lapsi ja sanoin: "Meidänkin Kolkku voi olla samanikäinen." Hassua, kun ei tiedä kokoa, ikää, sukupuolta. Eikä milloin syntyy meille, vaikka on niin "raskaana".

 

  3.5.2007: Adoptiorintamalla saa varautua erilaisiin jännitysnäytelmiin. Kymmenen vuotta kun on tätä seurannut aikalailla mielenkiinnolla, niin aina jotain tapahtuu: maat toimii hyvin tai huonosti, uusia käytäntöjä otetaan, uusia rajoitteita, sääntöjä, lintuinfluenssaa, sotia, terroristi-iskuja, sairautta, lapsia joutuu odottamaan, joku tulee pikana... Mutta lohdutuksena, yleensä lapsen ja vanhemman tiet yhdistyvät ennemmin tai myöhemmin. Välillä tässä on toiveikas, välillä paniikissa.

 

  4.5.2007: Kuulin tuossa vauvaodotusuutisen, ja tuleva äiti kertoi nauttivansa vatsan kasvusta. Itsellä tässä paisuu sydän odotuksesta ja vatsakin kylläkin muusta syystä. Kieltämättä odotuksessa on omat kutkuttavat piirteensä, välillä melkein tuntee potkut sydämessä!


  7.5.2007: Tänään ollut kauhea ikävä Kolkkua. Tapahtuisiko Etiopian päässä Kolkun suhteen jotain? Kyllä taitaa tummaihoisten pikkulasten vanhemmat ihmeissään katsoa, kun meikäläinen kuolaa heidän lapsiaan, kun heitä näkee liikenteessä.

  8.5.2007: Tänään tuli H&M -kuvasto ja siellä oli sellainen iiiiiihana suklaanvärinen vauveli, tuntui ihan fyysinen ikävä Kolkkua kohtaan, kun ajatteli. Täytyy tilata edes pusero, joka käy kummallekin, kokoa 86, voisi ehkä mennä hänelle, jos ei, vie vaikka Etiopiaan jollekin lapselle tai lastenkotiin. Ostaminen tekee odotuksen konkreettiseksi, ainakin meille.


  9.5.2007: Nyt pääsi yksi yh keräämään papereita, joten minunkin jonotuspaikka nytkähti eteenpäin! Näin on toisen onni toisen hyöty!


Sallan ja lasten äitienpäivästä


  Lapset ovat vieneet salaperäisinä tekemänsä paketit piiloon. Äitienpäiväaamuna Ella tekee kahvit, lapset kattavat pöydän, nostavat kakun pöytään ja äiti makaa sängyssä ja kuuntelee kauhulla, mitä keittiössä tapahtuu: meneekö kaikki hyvin ilman tappelua, astioiden rikki menemistä, toivottavasti he eivät valitse kalleimpia kuppeja... Sitten avataan lahjat, sytytetään kynttilät Etiopian äideille ja herkutellaan.

  Äitienpäivänä sunnuntaina 13.5.2007: Vietettiin äitienpäivää  perinteisillä aamukahveilla. Lapset ehdottivat, että laitetaan Kolkunkin Etiopian äidille kynttilä, minä vähän olin sitä mieltä, ettei nyt vielä kuitenkaan, kun Kolkku ei ole täällä. Lasten mielestä Kolkku olisi voinut puhaltaa Etiopiasta kynttilän. Mutta ehkä me saadaan ensi äitienpäivänä laittaa kynttilä Kolkullekin tai sitä seuraavana...


  15.5.2007: Olen nyt kertonut työkavereille odotuksesta. Tänään sanoin yhdelle: minä jään ehkä jossain vaiheessa äitiyslomalle. No, työkaveri katsoi hyvin kiinnostuneena vatsaani (kieltämättä näyttää siltä, että voisin odotella masuvauvaakin, ainakin alussa...) Sanoin hänelle: "Ei siellä vatsassa mitään ole, vaan täällä ja näytin sydäntä." Piti kyllä selittää, että kolmannesta adoptiosta on kyse.
 

   18.5.2007: Nyt olemme kertoneet Kolkun odotuksesta laajemminkin. Eivät ole ihmiset olleet kauhean yllättyneitä, taitavat tuntea minua. Ei enää jaksa pitää salaisuutena, tämä on meille niin iso juttu. Jos juttu menee mönkään, joudun kaikille selittelemään, mutta kyllä me vielä toiveikkaita ollaan. Ellakin sanoi eilen: "Syö nyt äiti rauhassa, kohta Kolkku on täällä kiukuttelemassa." Tänään tilasin H&M:lta trikoopuseron Kolkulle, pakko jotain tehdä, ettei tule pöpiksi.


  22.5.2007: On ihan kutkuttava olo, kun odotan uusia nimeämisiä muille ja uutisia uusista "vauvoista", isommista tai pienemmistä. Ihan kuin aurinko alkaisi itsellekin paistaa, kun kuuntelee niitä viestejä. Tulee mieleen, että on se lapselle iso muutos, kun elämään tulee uudet ihmiset, värit, maut, kosketukset, otteet, tunteet ja tunnelmat... Isommilla on jo muistoja, pelkoja, mielikuvia, odotuksia... Järisyttävä muutos, niin lapsille kuin vanhemmillekin. Odotan, että syreenit alkavat kukkia, otan kuvia Etiopiaan lähteviin valokuviin. Nyt kannattaa ennakoida, että saa kivat kuvat, ei ne pilalle mene laatikossa. Lohduttaa, kun saa tehdä jotain odotuksen eteen.

  23.5.2007: Tänään sanottiin, että en ole lasteni äiti, vain synnyttänyt äiti on Äiti! Tuntui uskomattoman pahalta. Minulla on kohta kolme lasta ja tunnen itseni äidiksi, kutsun itseäni äidiksi, elän lasteni kanssa ilot, surut, toiveet, pelot... eikä kukaan voi väittää, etten rakastaisi lapsiani kuin äiti. Enkö saakaan kutsua itseäni äidiksi? Ihmiset ovat joskus todella raakoja... Koen, että lapsillani on kaksi äitiä: odottanut-synnyttänyt -äiti ja odottanut-saanut, lasten kanssa elävä.


  26.5.2007: Synnytys ei muuta ihmistä, äitiys muuttaa, sanoi Angelina Jolie. Itsekin mietin, että elää oman lapsen kanssa, on kuin elämän korkeakoulussa. Lapsi on kasvattanut minua, tuonut uusia puolia itsestäni, ympäristöstä, luonnosta, ihmisistä.... syvät tunteet, en olisi uskonut niin syviä löytyvänkään, kaikista löytynyt uutta... ja olen sentään ollut elämäni lasten kanssa.


  27.5.2007: Olen jo päättänyt, että kun Kolkun odotus on ohi ja nyytti on sylissä ja raha-asiat matkakulujen jälkeen kunnossa, ostan itselleni kolmen timantin sormuksen. Timantti joka lapsesta. Olen jo katsellut kultakauppojen esitteitä (niitä tulee nyt kotiin, kun on juhla-aika).


  30.5.2007: Minulle on sanottu, että on oikein, että yh joutuu odottamaan kauemmin... niin... Ikävä kyllä, meilläkin on tunteet, toiveet, halu saada lapsi... Eikä varmaan vähemmän. Tässä jo pitkän aikaa seuranneena yh:t ovat ihan hyvin pärjänneet vanhempina. On itse asiassa vähän tekemistä sillä, millaisella kokoonpanolla lapsi saadaan, vanhemmuus on jokaisen henkilökohtainen prosessi, johon vaikuttaa monet tekijät - äääh. Ja onhan meidät tutkittu tarkkaan. Hyvä niin. Joskus olen jopa kuullut, että yh vie pariskuntien lapset. Uskonkin, kun "kilpailu" lapsista kovenee, yh:t joutuvat pahemman "kateuden" kohteeksi. Mutta meillä on oikeus saada lapsia, vaikkakin tiukemman syynin ja kivisemmän tien kautta. Ja toivottavasti mahdollisuus tulee myös pysymään. Onhan tässä omat etunsa, kun joutuu odottamaan kauan, saa rahaa enempi säästöön, ehtii laittaa valokuvat kansioon, järjestellä paikat ja kunnostaa huonekalut, odotuksesta ehtii ottamaan kaiken irti, niin hyvän kuin pahankin... Välillä tuntuu vaan niin epäoikeudenmukaiselta.

  4.6.2007: Herkkyys... Kyllä se on myös adoptio-odottajalla. Tunteet ovat välillä tosi pinnassa. Itkettää, kun näkee, kuulee, kokee jotain kaunista, huomaavaista, haikeaa... Lapsetkin vähän ihmettelee, kun äidin ääni murtuu satua lukiessa, laulaessa herkempää. Ainoa vaan, että jos odotat masuvauvaa, kaikilla on ymmärrys: no, se on raskaana, kannattaa puhua sille varoen... Adoptio-odottaja ei tällaista ymmärrystä saa. Mutta hormonit ne hyrrää meilläkin ja pesänrakennusvietti myös.

  5.6.2007: Soitin Interpediaan mutta en saanut ketään asiantuntijaa puhelimeen. Pyysin, että kirjaavat minut soittaneeksi, vapaaksi adoptioon, jonossa pysyväksi, en ole mennyt avioon, eikä muutakaan muutosta ole tullut. Se nyt vielä puuttuisi, että laitettaisiin jonosta pois. Yh joutuu kolmen kuukauden välein ilmoittautumaan.

  6.6.2007: Nyt on otettu talosta ja pihasta kuvia papereita varten. Ihmisistä ei vielä uskalla ottaa, he voivat muuttua: lapset kasvaa ja aikuiset vanhenee... ennen kuin kuvia tarvitsee. Sain tilaamani Kolkun vaatteet: katselin vähän epäillen, meneekö ne ollenkaan, näyttävät niin pieniltä, kun on tottunut isompia vaatteita pyörittelemään. Mutta kyllä ne tarpeeseen menee, jollekin. Ihan kuin saisi Kolkun  lähemmäksi, kun ostaa tai tekee hänelle jotain. Ellan mielestä vaatteet olivat iiiihania, mutta varmaan isoja. Ella näkee silmissään nuken kokoisen, ehkä Kolkku nyt onkin, muttei enää silloin, kun tulee kotiin. Syötiin jäätelöä ja huomattiin, että se menee vanhaksi 30.1.2009, tuli lasten kanssa mietittyä, ehtiikö Kolkku kotiin ennen kuin jäätelö menee vanhaksi. Ainakin lupa on mennyt siihen mennessä vanhaksi. Välillä tulee vähäsen paniikkiolo, kun kuulee edistymisuutisia. Onkohan sitä tottunut liikaa ODOTTAMAAN? No, tiedän olevani tällainen, kun hakumatkan koittaessa olen jo ihan turtunut: apua... vaikka se on ollut yksi upeimmista vaiheista. Ehkä tämä on jotain varautumista tulevaan, ei sitä todellakaan tiedä, mitä on odotettavissa. Toivottavasti Kolkun kanssa menee hyvin, ainakin vähitellen. Nautitaan!

 

  7.6.2007:  Kuulin, että jono on edennyt hyvin, eli yh-tilanteessa se tietää sitä, että pareja on tullut jonoon. Ei enää hurjan monta paria, niin pääsen keräämään papereita. Ja aina kun kuulen edistymisuutisen, tulee odottavan onnentunne, mutta sitten iskee paniikki, ja niin yöllä heräsin epätoivoisena: raha-asiat, miten hakumatka, lapsi?! Lapset, pärjäänkö, kiinnynkö.... Aina sama juttu, vaikka pitäisi jo luottaa, että kaikki menee hyvin, vai meneekö?!


  11.6.2007: Minulle on vaikea asia ollut Kolkun ikä. Olisin niin mielelläni halunnut Kolkun vauvana. Olen tavallaan menettänyt vauvan ja tehnyt surutyötä, että Kolkku todennäköisesti on isompi. Tämä kerta tulee olemaan näin. Itsekästä tai ei, sisäiset toiveet ovat tällaisia, minulle "vauvat" ovat tärkeitä: paapoa, hoivata... Olen miettinyt, onko yhtä helppoa luoda suhde. Vaikka järjellä tajuaa, niin tunne kapinoi.  Ja varmasti oma tulee! Kun en saa vauvaikäistä, menetän myös ensi ryömimiset, konttaamiset, kävelyt, sanat, untuvaisen palleroisen ulkomuodon... Nämä eivät ehkä ole kaikille tärkeitä, mutta minulle ovat. Onneksi olen kaksi kertaa saanut kokea nämä! Tuntuu joskus, että yh erityisesti ja adoptoija saa olla vain kiitollinen siitä, mitä saa. Tuntuu ikävältä, kun ympäristö huokailee, ettenkö tosiaan saa enää pientä- en saa! Kolkku-odotus on erilaista, rajoitteista. Surutyötä olen tehnyt ja olen valmis ottamaan Kolkkumme vastaan sellaisena kuin hän tulee, jo vähän isompana mutta meidän perheen pienimpänä ja niin odotettuna. Vuorovaikutustasolta me lähdemme vastasyntyneestä. Mutta jännää ja mielenkiintoista, miten kaikki lähtee menemään.

  12.6.2007:
Ella tekee parhaillaan Kolkulle vaaleansinisiä lapasia, joihin tulee persikan väriset rusetit - upeat! Eka lapanen on jo valmis. Hän tekee myös pipon silkkinaruin.

  13.6.2007: Nimeämisiä tuli. Olen TODELLA onnellinen kaikkien puolesta. Mutta tähän toisten onneen peilaten, yksinhuoltajien tilanne SURETTAA JA TUNTUU PURISTAVAN EPÄOIKEUDENMUKAISELTA! Miksi on menty tähän viidessä vuodessa: yksinhuoltajien sorsimiseen kaikennäköisten rajoitteiden asettamisella. Pientä katkeruutta kieltämättä tuntee, kun parit porhaltaa ohi satanen lasissa ja itse nykii hitaasti. Ja uskon, että tilanne tulee pahenemaan. Mutta ei lannistuta, vaikka asenne meihin on ikävä.


  17.6.2007: Kauppoihin mennessämme tänään Ella sanoi, nyt nautitaan, kun Kolkku ei ole kiukuttelemassa ja vaatimassa, että pitäisi ostaa jotain (Kolkun isosisko ja isoveli osaavat myös hyvin vaatimisen). Ostettiin nimeämislahjoja, ja lapset miettivät tuleeko meille vaaleanpunaista vai vaaleansinistä, onko Kolkku tyttö vai poika?? Ella oli sitä mieltä, ettei hän ole enää mustis, kun on jo tottunut jakamaan. Samuelin mielestä mustasukkaisuus on ihan naurettavaa, hän on jo Ellan kanssa joutunut jakamaan. Juteltiin, että Kolkku on taas uusi tyyppi ja voi olla hyvin tilaavieväkin ja äidin vievä, että voi siinä mustasukkaisuustunteetkin tulla kaikille. Sen näkee vasta sitten... Huomaa, että myös lapset käyvät läpi toiveita, pelkoja... ja odottavat paljon Kolkkua. He seuraavat, miten äiti ja ympäristö suhtautuvat odotukseen, heijastavat aikaan, miten heitä on odotettu, ainakin niistä on juteltu.


  20.6.2007: Kirjoitan Kolkulle odotuspäiväkirjaa, ja nyt alkoi neljäs vihko. Toisilla taisi olla enintään kaksi ja niihin mahtui kotonaolon eka vuosikin. On muuten mielenkiintoista lukea niitä, ei sitä kaikkea muistakaan. Jo se tunneilmasto ja reaktiot, niistä voi olla lapsillekin hyötyä.


  26.6.2007:
Neulon vimmatusti Kolkulle neulepuseroita. Väreiltään kummallekin meneviä. Kokokin ehkä isompi, ettei ihan pienelle tällä kertaa. Ajattelin juuri, että uskaltaisiko tehdä tytölle, sillä tyttöjä selvästi tulee yh:lle. Mutta tuntui heti tulevan sisäinen este: ei se on väärin, ei tytön vaatteita, ei tuntunut oikealta. Saa nähdä, kun aikaisemmin odotin tyttöodotuksessa tuntui oikealta ostaa tyttöjen vaatteita, olin melkein pulassa mekkojen kanssa. Poikaodotuksessa taas tuntui väärältä ostaa tytölle, meni ihan väkisin käsi poikien vaatteisiin. Jonkun vaatteen olen ostanut vastakkaiselle sukupuolelle. Mutta pääasiassa oikein päin. Toive se ei ole ollut, eikä etukäteistietoakaan, pelkkä tunne.  Nyt on vaatehankinta tunne poikapuolella, vaikka välillä on vahva tunne muuten tytöstä. Toiveita ei ole kumpaankaan suuntaan. Vain että olisi mahdollisimman pieni, vaikka toisaalta isompi lapsi tuo enemmän tullessaan historiaansa, lapsi jo ymmärtää asioita, hänellä on muistoja, pelkoja, toiveita, mielikuvia... On liikuttavaa kuulla, kun isompi lapsi on saanut uuden perheen ja kodin - iso muutos - kyynel tulee silmiin. Aluksi tarvitaan pitkämielisyyttä, ymmärrystä ja aikaa antaa sopeutua, ottaa vastaan kaikki, mitä lapsi tuo tullessaan, niin hyvät kuin rankemmatkin tunteet. Toisaalta isommalla voi olla vauva-ajan perusturva, jota vauvoilla ei aina ole.


  30.6.2007: Ihmiset ympärillä hehkuttaa: eikö ole ihanaa! Äiti: Onko tämä ihanaa, en tiedä!?  Kummasti sitä käpertyy sisäänpäin, en uskalla ajatella, toivoa, nyt vaan toimin. Annan kiven vieriä. Katsotaan mitä tulee.  Paperien keräys! Kuitenkin toivon, että se oli totta, mitä soitettiin, ja ohjeet keräykseen lähetetään huomenna! Loma sai sisällön, on aikaa järjestää paperit, KOLKKU, me lähestymme taas askeleen. Eli pääsin keräämään Etiopiaan lähteviä papereita: lääkärintodistus, virkatodistus, suosituskirjeet, talous, toiveet ja kuvaus meistä... ja siihen lisätään kotiselvitys ja tietty kuvat. Sitten paperit notariaattiin leimattaviksi ja Interpediaan tarkistettavaksi, ja sitten ne lähtevät laillistettavaksi noin kuudeksi viikoksi ja lopulta Etiopiaan. Paperien perusteella valitaan Kolkku meille, kunhan ollaan sopivasti  jonossa.


  1.7.2007: Onnellisuushormonit ylätasolla. Miten läheiseltä Kolkku nyt tuntuukaan! Lapset, ystävät, suku... kyselee: no, milloin Kolkku tulee? Pitkä aika vielä, ehkä vuosi puolitoista. Mutta askel se on tämäkin. Toivottavasti vaan viranomaiset toimii näin loma-aikaan, että saadaan paperit kivuttomasti. Ja tulisi nyt ne paperinkeräysohjeet! Tänään juhlitaan perhepiirissä pullien kera.


  2.7.2007: Olisittepa nähneet, kun tänään otettiin kodista ja meistä kuvia, jos niitä tarvitsisi papereihin, mahtoi kärpäsetkin nauraa. Äiti uhkaili, lahjoi ja kiristi, että saataisiin asiallisia kuvia. Asunto oli siisti ja kukkakin pöydällä. Oli meillä hauskaa, kun vitkasinlaukasimella yritettiin perhekuvia. Lupasimme Kolkulle kertoa sitten joskus: "Suora ryhti, eikä tollasia ilmeitä, onko hame liian ylhäällä, näyttikö Samuel fäkkiä, EI, ME EI IKINÄ SAADA KOLKKUA! ... tunnelmat tällaiset, saa nähdä mitä niistäkin kuvista tuli. Samuel kuvitteli, että kuvat lähtee Kolkulle. "Kyllä se siellä  jo elää, eikä se tiedä, minkä näkösiä me ollaan."


  3.7.2007: Onpa todella malttamaton olo, ei millään jaksaisi odottaa. Paperikeräys- ohjeet ei vieläkään tulleet, kauankohan kestää? Nyt on sellainen olo, että voisi heti lähteä Kolkkua hakemaan. Sitä näköjään virittyy malttamattomaksi, kun jotain liikehdintää tapahtuu. Mutta täytyy vaan rauhoittua, sillä odotus jatkuu, mutta onneksi tässä tulee konkreettista toimintaa, täytyy aloittaa valokuvauksella, varmaan kuvia vielä tarvitsee papereihin.


  4.7.2007: EI VIELÄKÄÄN PAPERINKERÄYSOHJEITA! OVATKO UNOHTANEET, APUA. JOS EN SAAKAAN ALKAA KERÄTÄ PAPEREITA, olen jo kaikille ilmoittanut asiasta ja kaikki ovat olleet enemmän tai vähemmän innostuneita. Interpedia siirtyy heinäkuussa päivystyslinjalle, virastot suljetaan tai supistavat toimintaa, miten meidän paperit, saadaanko me kaikki... voiku pääsisi nyt toimintaan. Voi Kolkku täällä äiti on hermona, miten tässä voi keskittyä muuhunkaan.


  5.7.2007: Ei voi olla totta, EI VIELÄKÄÄN PAPERINKERÄYSOHJEITA. Interpedia ei vastaa puhelimeen! Onkohan minut unohdettu? Heinäkuu on varmaan hankalin kuu saada paperit! Nyyh...     


  Nyt jo parempia uutisia! Eräs adoptioystäväni oli ollut yhteydessä Interpediaan ja sanonut ongelmastamme ja TÄNÄÄN yrittävät lähettää kirjeen! Eli jos tällä viikolla....

 
6.7.2007: Tänään tuli ohjeet, apua, paniikki iski taas! Jotenkin noi paperit ovat juhlallisen ja tärkeän oloisia. Ja asia niin tärkeä, että huh, saanko töppäämättä tehtyä ne. Joka kerta sama juttu yhtä jännää, ja kun saa ne lopulta lähetettyä tulee pelko, että jos osa palautetaan, mutta jos kaikki ok, niin on kuin suuren kiven saisi harteilta. Eli nyt vaan hommiin paperi kerrallaan! Niin ja täytyy lähteä kopioimaan kaikki paperit, sillä jos virhe tulee, ei Interpediasta saa uusia, kun ovat lomalla. Viimeksikin lääkäri laittoi kolme kertaa väärään paikkaan nimen ja aina piti kirjoittaa uusi kaavake. Kyllä lääkärin kanssa lopulta naurettiin. Kaikkeen täytyy varautua.

  9.7.2007:
Tänään virkatodistus, rikosrekisteriote ja kaksi ystävien suosituskirjepyyntöä. Neljä passikuvaa ja itse ottamani kehitykseen. Kopiot kaikista kaavakkeista, jos tulee söhläyksiä. Siitä ne lähtee purkautumaan. Palkkakuitit tilattu, pienen painostuksen jälkeen luvattiin. Saa nähdä tuleeko englanniksi, toivottavasti. Yritin laittaa pyyntikirjeen mukaan selkeät ohjeet. Saa nähdä, montako paperia saa uusia virheiden takia. LASKU MAKSETTU. Huomenna labraan.... keräys jatkuu. Ella lähetti Kolkulle taivaalla lentäneen lentokoneen mukana terkut ja lentosuukot - varmasti meni perille.


  10.7.2007: Labrassa tänään ja rikosrekisteriote tuli. Rahaa menee enemmän kuin tulee. Ensi viikolla alkaa varmaan näkyä enemmän valmiita tuotoksia. Virkatodistuskin tuli ja valokuvat. Kyllä niistä kuvat saa papereihin ja valinnanvaraakin on. Näin ne paperit kerääntyy vähitellen ja lasku joka kirjeessä.
 
  16.7.2007: Kun on päätetty kuvat ja katson ne uudelleen, eivät ne olekaan hyviä lähettäväksi ja taas vaihdetaan. Onko tarpeeksi edustavia, läheltä, selkeitä, eihän vaan näy liikaa paljasta pintaa? Apua, tossa kuvassa minulla on kaksoisleuka... kai sitä on vaan jotkut lähetettävä. Ostin matalakorkoiset avokkaat Etiopiaan, kun varmaan ei uskalla ottaa korkeakorkoisia. Pysyn paremmin pystyssä, kun saan uhmaikäisen ja raivoavan Kolkun syliin. Palkanlaskija soitti ja kysyi, miten merkkaa palkan eli sielläkin kirjoitetaan tositetta. Ystäväperheen piti tuoda suosituskirje, mutta lähettääkin.


  19.7.2007: Kaksi päivää hiljaiseloa. Odottelen ystävien suosituksia, palkkatietoja, ei vieläkään... se on tämä loma-aika, hävettää oikein vaivata ihmisiä. Eurot muutettu Usan dollareiksi pankin avustuksella, edes jotain. No, Kolkulle maalattu valkoinen syöttötuoli. TULISI NYT JO NE PAPERIT! ÄÄH.


  20.7.2007: Tänään kolme paperia! Yksi ystäväperhe lupasi suositella ensi viikolla, harmi kun  tästä on muillekin ihmisille vaivaa. Täytyykin miettiä, miten kiittää vaivannäöstä, täytyy lähteä ostoksille. Mietinkin, että meillä nuorimman lapsen ja vanhempien lasten ikäerosta tulee väkisinkin iso, kun tätä odotusta riittää. Kun aloitin, olivat lapset neljä vuotta ja kuusi vuotta, nyt jo kuusi ja puoli vuotta ja yhdeksän ja puoli vuotta. Ja tietty itsekin vanhenen ja Kolkkukin, kun on pitänyt syntyä viimeistään 2006. Odotusajalla on monet vaikutukset. Meidän piti tänään lähteä kopioimaan yksi paperi, eikä Samuel olisi jaksanut. Ella sanoi: "Etkö halua Kolkkua meille?" Samuel: "Haluan!" Ja niin lähdettiin. Huh, tänään kirjoittelin myös tiedot ja nimiä papereihin, kaikennäköisiä sitoumuksia, tietoja... Valokuviin tekstit... Ja virheitä tuli, rivit meni vinoon ja väärään kohtaan. Kun on tärkeistä asioista kysymys, menee ihan kipsiin. Meidän osoite ja nimetkin ovat niin pitkiä, etteivät meinanneet mahtua pieniin niille varattuihin  tiloihin. No, jotain saatiin aikaiseksi ja katsotaan, montako paperia palautetaan. Kunhan saisi noi pois käsistä Interpediaan turvaan! Kyllä lapsetkin ovat nähneet, miten paljon vaivaa on nähty, että heidätkin on saatu aikoinaan.


  Myös lääkärintodistus tänään ja rahaa meni niin että huimaa. Alkaa kohta olla valmista papereiden suhteen. Yhtä ystävän suosituskirjettä odotellaan. Lääkäriasemalla toivottelivat onnea Kolkun odotukselle, lämmitti tosi paljon mieltä.

  Sukulaiset juttelevat keskenään: Meidän lähipiiriin ei varmaan tule pahemmin vauvoja enää, jos tulisi, suku sekoaisi. Toinen muistaa: "Sallahan varmaan saa jossain vaiheessa Kolkun." Toinen vastaa: "Joo, mutta sieltä ei tulekaan vauvaa." Toinen huomauttaa: "Mutta onhan se kuitenkin uusi ihminen sukuun." Tuntui surulliselta, että vauva on hienompaa ja meidän odotettu Kolkku jotenkin vähäarvoisempaa, paitsi meidän perheelle, Kolkku on meidän "VAUVA", iästä riippumatta.

  Taas tuli muistutus siitä, mitä haittaa pitkästä odotuksesta on (kyllä hyödyt vähiin käy, nyt on kotikin kunnostettu...) Luulin ehtiväni samalla keltakuumerokotuksella saada kaikki lapset, mutta ei, kaikki rokotukset menee ensi vuonna vanhoiksi, joten taas piikitykset ja rahanmenot. On tämä vaan niin väärin, pakko myöntää, vaikka valittamiseksi meneekin. Ystävältä viesti, maanantaina suositukset, se olisi viimeinen paperi... ei vaan jaksaisi odottaa...

 

  21.7.2007: Odotus on erilaista nykyään kuin ennen. Ennen sai listan viimeisistä hakijoista ja odottajista ja puhelimet kuumina soiteltiin ja vaihdettiin tietoa, tunnelmia... jaettiin odotusta. Monista tuli ystäviä, joiden kanssa vieläkin pidetään yhteyttä. Oltiin yhtä Etiopia-perhettä. Nyt ei ole ainakaan vielä tullut tällaista tunnetta. Ei ole listoja, ei tietoja toisista, ei yhteydenpitoja (paitsi joihinkin harvoihin), ei odotuksen jakamista, tukemista... Ennen ei edes yksinhuoltajuus erottanut pareista. Yh ehtii kokemaan monet onnenuutiset, jonosta poistumiset, uusien jonoon tulemiset, lapsiuutiset ja jonosta poistumiset, ennen kuin itse joskus saa lapsitiedon. Jos entinen systeemi olisi vielä listoineen, yh ehtisi saada monta listaa ja ystävää.

  Olimme häissä ja tuli joidenkin kanssa puheeksi, että odotamme kolmatta lasta perheeseen. Nämä ihmiset ottivat uutisen innolla vastaan. Nyt alkaa pommitus: "Onko kuulunut mitään?"  Yritin kyllä sanoa, että tiedon kuulemiseen menee vielä aikaa. Ihanaa, kun ovat innoissaan meille niin tärkeässä asiassa.


  22.7.2007: Mietin tässä saldoa siitä, miten ihmiset ovat suhtautuneet tietoon, että kolmas prosessi on meneillään. Yleisesti ottaen suhtautuminen on positiivista. Odotin enemmän kauhistelua. Joitain huolestumisia on  ollut jaksamisestani, jos ongelmia tulisi esim. murrosiässä, sairastumisia... itsekin tietty miettinyt samaa, eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä. Mutta jos ei uskalla, ei mitään saakaan. Asioilla on yleensä tapana järjestyä. Voimia toivottavasti saa, kun niitä tarvitaan. Mutta nyt on lupa olla onnellinen tästä hetkestä. Menneisyys on takana, tulevaisuudesta ei tiedä, elän tätä hetkeä (afrikkalainen ajatus).


  23.7.2007: Nyt on viimeinen paperi, huomenna olisi tarkoitus mennä maistraattiin notarisoimaan paperit ja sitten lähettämään Interpediaan. Kyllä taas huomasi miten ihania ystäviä minulla on, kun auttoivat papereissa. Tänään kahvitin suosittelijat ja annoin pienet paketit kiitokseksi. Nyt onkin sellainen arvopaketti tuossa pöydällä, saisi nyt vaan ne eteenpäin, ja Kolkku tulee taas askeleen lähemmäksi. Näin yöllä unta: olin Interpedian toimistolla, siellä paljon ihmisiä. Minun piti löytää käsissä olevista papereista joku määrätty paperi enkä löytänyt. Minä olin varma, että se paperi piti olla siinä paperipinossa, ei löytynyt. Lopulta piti antaa periksi ja lähteä kotiin. Lähdettiin hissillä alas, eikä hississä ollut ovea, oli tosi epävarma olo ja pelottikin.

Tänään lähdettiin lenkille. Yhtäkkiä minulle tuli ajatus, ihan rintaa ahdisti. Kauheaa, jos kotona tulisi tulipalo ja PAPERIT tuhoutuisivat, kalliit, kovalla työllä hankitut, arvokkaat, tärkeät...

 

  24.7.2007: Oli tosi juhlallinen olo, kun lähdettiin laillistamaan Kolkun paperit. Maistraatin jälkeen postiin ja kirjatun kirjeen lähettäminen. Kaupasta ostettiin herkut ja järjestettiin juhlakahvit pienessä porukassa. Toivottavasti  paperit ovat ok, etteivät palaudu takaisin ja voisi taas rauhoittua odottamaan...

 

  25.7.2007: Olen katsellut etiopialaisia kirjoja, lehtileikkeitä, valokuvia..., joissa etiopialaisten ihmisten kuvia ja miettinyt, minkä näköinen Kolkku on. Voi kun olisi ihana jo tietää, millainen meidän Kolkku on!


  30.7.2007: Kolkku on välillä ihan fyysisestikin läsnä - niin ikävä on meidän Kolkkua. Täällä me odotetaan sängyn, rattaiden, vaatteiden kanssa... Saa nähdä kestätkö meitä: ollaan vähän kovaäänisiä, innokkaita... mutta ei tarkoiteta pahaa. On meillä välillä rauhallista ja yritetään antaa sinulle aikaa tutustua uuteen tilanteeseen, perheeseesi. TERVETULOA! Meillä kylässä käyviä vähän naurattaa, kun meidän seinälle on ilmestynyt kehys, jossa kolmelle kuvalle paikka. Kaksi kuvaa laitettu, kolmas tyhjä. Yksi ehdottikin, että laita vaaleanpunainen sydän ja kysymysmerkki tyhjään paikkaan. Vai pitäisikö laittaa vaaleansininen sydän?

 
  3.8.2007: Nytkin on niiiiiin ikävä Kolkkua. Mietityttää, missä hän on, sillä Kolkun pitäisi adoptiolautakunnan mukaan elää jo jossain: lastenkoti, savimaja, katu, maalla vai kaupungissa?? Todennäköisesti hänellä on suuret silmät, ruskea iho, kiharat hiukset, ruskeat silmät tai ehkä hiuksia ei vielä ole, hentoa vauvan haiventa vasta. On se vaan niin väärin, sinä siellä, me täällä, vaikka näin sen pitää mennä. Kaikki on vielä edessä: tieto, kohtaaminen...


  7.8.2007: Vauvatulolahjat lähetetty tutuille onnellisille hakumatkalaisille. Sitten aletaankin jännittää valokuvia uusista tulokkaista, uusia nimeämisiä... toivottavasti tämän vuoden puolella tulee monta lapsitietoa, niin minun oma jonokin nytkähtää taas hippusen. Nyt olen ostanut mahdolliselle hakumatkalle erilaisia tarvikkeita ja yhden kevyen takinkin itselle. Kevyitä juttuja, että saa lapsenkin tarvikkeet mahtumaan meidän yhteisiin kiloihin, jotka saa vielä sinne päin. Se on taas taikuutta, kun kahden ihmisen tavarat vie yhdellä painomäärällä. Takaisin tullessa lapsella onkin omat matkalaukkutilansa, no niihin voi laittaa tuliaiset.


  8.8.2007:
Mamma täällä sydän karrella kaipaa, ikävöi Kolkkua. Apua - miten tässä jaksaa odottaa? Välillä tuntuu vaikealta motivoitua työhönkin. Kolkku, me odotetaan, mitä sinä siellä "hidastelet"?


  9.8.2007: Sain juuri yllättävältä taholta onnittelut odotukselle. Niin juoru leviää, piti oikein miettiä - ai, mikä odotus - ainoa vaan, että tämä henkilö luuli, että lapsi on jo tulossa ja yllättyi, kun on vielä odottamista, olenkin alussa. Sanoin, että en tiedä, onko tämä alkua vai loppua, kun kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta odotettu jo. Hän kysyi: - Tuleeko nyt sitten eri maasta. Sanoin: - Sama maa, mutta eri systeemit.  Paperit olleet ok ja ovat nyt laillistuskierroksella. Mikä helpotus, ei tarvinnut vähentää eikä lisätä mitään. Eli nyt sitten vaan odotetaan.

 
  11.8.2007: Nyt alkaa tulla kovasti kyselyjä: Olenko kuullut, tiedänkö jo lapsen, joka tulee meille... Ihmiset olettavat, että heti pitäisi tietää. Onneksi en ole yleisesti kertonut Kolkun odotuksesta aikaisemmin, olisi saanut rauhoitella ihmisiä jo pitkään. Ihmiset luulevat, että tämä on yksinkertaista: kun on laittanut prosessin alkuun, tieto ja lapsi on heti myös. Ihanaa, kun ihmiset ovat kiinnostuneita, arvostan todella, yritän vain rauhallisesti selitellä realiteetit, ei se nyt ihan noin nopeasti sentään. Samuel sai tänään hamburilaislastenaterian yhteydessä leikkiauton, jonka hän haluaa säästää Kolkulle. Me laitettiin se odottamaan. Kolkku on ollut nyt koko perheen mielessä kovasti. Olisi jo kiva tietää, kuka meidän perheen uusin jäsen on? Näkö, koko, ikä, sukupuoli, luonne, ääni, olemus - millainen?


  15.8.2007: Tiedän, että monella on vielä hurjemmat odotusajat: Pituutta on luvattu enemmän ja voi tuntua epätoivoiselta, niille haluan valaa uskoa, että hän sieltä vielä tulee. Tunteet on sallittu, välillä tekee mieli halata kaikkia, välillä päinvastainen tunne. Mutta pidetään kaiken takana vaikka pienen pienikin toive.


  19.8.2007:
Tänään äiti taas sortui ostamaan asun Kolkulle, vähän tällä kertaa poikamaisen, mutta kun halvalla sai ja kivannäköinenkin. Niin että kyllä alkaa olla noita vaatteita sekä tytölle että pojalle. Huomasin, että Samuel oli vähän mustasukkainen asusta, ehkä tämä konkretisointi on hyväksi, niin Kolkku on lapsillekin todellisempi.


  22.8.2007: Aah-taas sitä odotetaan uusia nimeämisiä. Hakumatkalaiset ovat varmaan kaikki palanneet nyyttiensä - pienempien ja isompien kanssa kotiin. Tällaista tämä adoptio-odottajan kiertokulku, ennen kuin se H-hetki itse kullekin kolahtaa. Aina kun lapsitietoja tulee, jono sentään liikkuu- toisilla nopeammin ja toisilla hitaammin. Ollaan kuulolla.

 
 
26.8.2007: Tänään tuli ihana lahja Kolkulle laitettavaksi vaikka sängyn päälle. Laitettiin odottamaan. Kun tieto tulee, sänky haetaan esiin ja katsotaan koristeelle paikka. Paperit lähteneet ETIOPIAAN 21.8.2007. Ja nyt kuinkas muuten kuin... yllätys, yllätys, odotellaan. Mutta askel tämäkin. Ihan mielettömästi tullut onnitteluja papereiden lähtemisestä, kyllä tämä itsestäkin on tuntunut aikamoiselta etapilta. Melkein olisi pitänyt taas juhlia, itse asiassa voisikin näin perheen kesken juhliakin. Jokainen askel on juhlan arvoinen. Lapsetkin alkoivat heti pohtia hakumatkaa, ja mihin he menevät. Ella sanoi: - Otan heti Kolkun syliin, kun tulen kentälle vastaan (lasten on tarkoitus tällä tietämällä jäädä Suomeen). Juteltiin, että Kolkulla voi olla jo oma mielipide asiasta ja kannattaa antaa aikaa tutustua ensin.


  29.8.2007: 
Nythän vasta vauvakuume (lapsikuume) tuli. Olen saanut kuvia niiiiiiiin iiiiiiiiihanista maahan tulleista lapsista. Ja tänään vielä tuli tuliaispaketti, piti heti haistella, maistella... Etiopian tuoksuja, makuja, ah! Hyvä, kun enää pysyn nahoissani.

  20.9.2007: Innolla olen alkanut seurata, mitä saisi äitiyspäivärahaa, hoitovapaarahoja... Piti laittaa jo KELAn-sanomat sivuun, jos vaikka tarvitsee tässä jossain vaiheessa niitä tietoja. Välillä tuntuu ihan todelliselta, että me saamme Kolkun, joskus tuntuu ihan uskomattomalta koko juttu. Huh, tuli taas vaatteita Kolkulle sukulaiselta. Vaatteet olivat hyväkuntoisia, kivannäköisiä - pakkohan ne oli ottaa. Vaatteita oli sekä tytölle että pojalle. Kunhan sukupuoli selviää, lähtee puolet vaatteista eteenpäin, mutta nyt kun meillä on kumpiakin vaatteita varastoituina, alkaa olemaan aika täyttä! Oli niin ihana levitellä vaatteita ja HAAVEILLA. On muuten ihana sanoa: "Sitten kun jään äitiyslomalle..." Kokeilkaa.


  25.9.2007: No niin, nyt valmistui Kolkulle valkoinen neulepusero. Lapsetkin sanoivat: VAU! Aikaisemmin valmistui Ellan virkkaamat tumput, vaaleansiniset valkoisin silkkinauhoin. Yksi kirjava neulepusero on tulossa... ja mitä tässä vielä ehtiikään. Saadaan pikkuinen pidettyä lämpöisenä, tietty jos noi mahtuu ollenkaan. Tänään ystävä yritti katsoa minun mahan mallista kumpi tulee? Eikö se ole perinteinen ennusmerkki: pystyssä, ylhäällä, leveä, alhaalla. Minun oli pystyssä, alhaalla, yhdestä kulmasta kyllä leveältäkin voisi vaikuttaa. Meille tulee kumpikin! IHANAA!. Tänään myös esimies kyseli arviota, milloin jään mammalomalle. Harmi kun ei osaa sanoa, milloin syntyy. Arviohan on puolestatoista kuukaudesta kolmeen vuoteen noin suunnilleen. Poisjääntini vaikuttaa kyllä joihinkin ja voi olla jopa hankala järjestää, mutta täytyy toivoa, että siirtyminen äitiyslomalle menisi kaikkien osapuolten kannalta mahdollisimman kivuttomasti. Mutta kun H-hetki tulee, minua ei työt pitele. On siinä monta asiaa järjesteltävänä siinä vaiheessa.


  5.10.2007: Nyt olen alkanut jo miettiä, että ihan oikeasti vuoden päästä meillä voi olla Kolkku. Tuntuu, että näin syksyn tapahtumia eletään viimeistä kertaa tässä perhekokoonpanossa, Kolkku voi jo olla mukana seuraavalla kerralla. Käytän nykyään paljon sanontoja: "Seuraavilla synttäreillä (vuoden päästä)" varmaan on Kolkkukin mukana... Nyt vielä voin juoda, syödä rauhassa, ensi vuonna varmaan on jo erilaista hössötystä... (toivottavasti) Kannattaa uskaltaa unelmoida!


  Heitin yhtenä päivänä lehden roskiin, vaikka siinä oli adoptioaiheinen juttu (yleensä adoptiojutut säilytän aina). Minun teki niin pahaa ja itketti se, miten juttu oli kirjoitettu: lapsi oli pelkkä esine, joka synnytti äidin symbolisesti, ei todellista äitiä, joka on valmis luopumaan jostain, tutustumaan lapseen, rakentamaan tärkeää vuorovaikutussuhdetta, antamaan lapselle sitä, mitä hän eniten tarvitsee kaiken kokemansa jälkeen - äidin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, olemalla lähellä ja läsnä. Mikä on tärkeämpää kuin lapsi? Tuli myös mieleen adoptioneuvonta, luvat, valmentautuminen adoptioon...?? Itse kovan rumban käyneenä.


  Välillä iskee ihan kauhea pelko, että me ei saada Kolkkua. Ei se ole mikään itsestään selvä asia. Omat lapset ovat niin ihania (useimmiten). Miten syvästi äiti tai isä rakastaakaan lapsiaan,- on valmis menemään vaikka läpi harmaan kiven heidän takiaan. Kun toista odotin, ajattelin, voiko toista edes rakastaa niin paljon kuin ensimmäistä. KYLLÄ VOI! Kolmannen kanssa en edes epäile, vähintään aika tekee tehtävänsä. Minä odotan täällä suurella sydämellä. Toivon meille kaikille odottajille onnistuneita lopputuloksia.


  Tänään olimme ostoksilla eräässä kauppakeskuksessa. Ella halusi ostaa omilla pennosillaan lahjan Kolkulle. Hän osti lelun ja sukat, valitsi ne itse ja maksoi. Ella on suunnitellut, että otan hakumatkalle ne mukaan; Kolkku voi leikkiä lelulla hotellihuoneessa ja sukat lämmittävät mukavasti jalassa. Ja minä sorruin ostamaan nokkamukin. Se onkin tosi hyvänoloinen, pehmeä nokkaosa ja kaikki, kyllä sitä on mukava Kolkun lutkutella. Eräs tuttu kysyi: "Miten sait ne vakuutettua, että saat kolmannen?" Vastasin: "Olemalla oma itseni, en minä muuta osaakaan." Tuttu jatkoi: "Ihme, että joku saa kolmannen, kun toiset eivät saa ekaakaan." Tottahan se on, mutta en onneksi ole vastuussa muiden saamisista. Ja ymmärrän olla kiitollinen omasta odotuksesta.


  Jännä, miten Kolkku on jo meidän perheen jäsen. On jo läsnä, vaikka ei olekaan. Lapsetkin ovat alkaneet puhumaan Kolkusta jo olemassa olevana: Kolkulle olisi toi yksi herkkupala... Säästetään toi lelu, vaate Kolkulle... Sitten tehdään sitä sun tätä Kolkun kanssa. Kolkku varmaan tykkää tästä... Ostetaan toi Kolkulle... Osaammekohan me edes kutsua Kolkkua muulla nimellä. Ella ehdotti, että seuraavaksi aletaan odottaa Nelkkua, mutta ehkä lapsiluku on nyt täynnä!!


  Tänään kerroin työpaikalla, että meille tulee vauva, en ehtinyt kertoa, että vauva tulee hoitoon, kun porukka alkoi onnittelemaan: "Ihanaa, että oikein vauva, minkä ikäinen? Onnea, miten ihana uutinen!" Menin itsekin ihan sekaisin, en ymmärtänyt mitä onnea siinä on, että saa vauvan hoitoon. Yksi ymmärsi, että puhutaan eri asioista. Minä hoitolapsesta ja ihanat työkaverini minun lapsesta.


  Tärisen, tärisen - raivosta! Ai, ei muutaman vuoden vanha, lastenkodissa elänyt lapsi tarvitse kotihoitoa, vanhemman kanssa vuorovaikutusta....?! Tämä valtakunnallisella tasollakin käyty keskustelu herättää minussa niin suuren raivon ja surun, hyvä että saan hengitetyksi. Keskustelun ilmapiiri on monelta osin (mm. päättäjämiesten kommentit ja tuki) adoptiota alentava ja lasta alentava. Adoptiolapselle, joka tarvitsisi suuren sydämen ja sylin, riittää kunhan jotain saa,  kyllä lapsi siitä selviää. Voi tätä pientä linnunpoikaa, jolla muuttui kaikki, koko elämä laitettiin uusiksi. Mikä on tärkeämpää kuin lapsi?


  10.10.2007: Tänään olimme Interpedian Etiopia-illassa, oli oikein mukava ilta. Paljon oli odottajia, infoa, etiopialaista ruokaa... Enemmänkin olisi voinut jutella ihmisten kanssa, mutta aika loppui kesken. Ja mikä ihaninta, pari nimeämistä on taas tullut ja lisää odotettavissa eli jono nytkähti. Pieniä liikkeitä, mutta meille odottajille isoja juttuja.


  Nykyinen tilanne oikein ruokkii epäsopua, kateutta, katkeruutta... Kun lapsia on vähän ja hakijoita paljon, odotukset on joillain pitkiä ja toisilla lyhyitä... Tulee tunne, että toiset saa minun lapseni: mitä ne yht:kin siellä jonossa tekee ja suurperheetkin, eikö niillekään mikään riitä, saisi edes toiset sen ensimmäisensä... Mutta eihän kukaan vie toisen lasta, omathan me vain saadaan, ainakin lapsen saatua ei moni enää vaihtaisi omaansa pois. Tällaisia kommentteja kuuluu ja itsekin kokee. Voi tätä odotuksen tuskaa, ei tämä ole aina (onko milloinkaan) itsestään selvää. On keskenmenoja, itse joutuu joskus sanomaan: en voi tätä tarjottua lasta ottaa ja näistä käydään surutyö, ei todellakaan voi ennakoida, mitä odotus tuo tullessaan. Tässä elää omaa odotusta ja seuraa muiden. Kyllä ne ilot ja surut elää mukana. Tuntuu niin pahalta tämä viimeisinkin keskenmeno. Kun lapsesta on hippunenkin tietoa, toive, pelot... niin lapsi alkaa elämään sydämessä. Aina ei jaksa uskoa, ei tämä lapsi ollut omani, ja vielä myöhemminkin miettii, miten lapsen kävi, missä elää... Mutta odotus jatkuu ja toivottavasti tämäkin tuttu perhe saa oman lapsensa.


  Myssy tuli valmiiksi. Olisikohan tämä tyttömäinen, no ehkä se menee pienelle pojallekin. Nyt äiti alkoi tekemään villahousuja. Miten minulla on tunne, että pitää hankkia ja tehdä lämpimiä vaatteita. Joku suojeluvaisto varmaan. Meillä on useampi fleecepukukin, ja ostin taas uuden. Kolkku täytyy suojata lämpöisillä vaatteilla. Pehmeitä, lämpöisiä vaatteita. Ihan kuin olisin lintuemo, joka vuoraa pesäänsä.

 

  17.10.2007: Adoptioystäväni, näitä tärkeitä tuki-, tsemppari-henkilöitä. Kyllä vertaistuki on tärkeää, ei tätä jaksaisi ilman heitä. Tämä ystävä tarjosi meille ihanaa lahjaa, jota odotamme koko perhe ja joka auttaa meitä jaksamaan tai tekee ehkä vieläkin malttamattomammaksi. Muuta en voi paljastaa kuin, että se liittyy Etiopiaan ja tulee olemaan meille tärkeä. Milloinkahan se lahja saapuu, ei me olla hätäisiä,  ja ollaan totuttu odottamaan, mutta...


  Mietin, nouseeko lapsen arvo pitkässä odotuksessa arvoon arvaamattomaan. Osaakohan sitä edes arkea elää tämän ihmeellisyyden kanssa. Yritän välillä tietoisesti miettiä, että tämä lapsi ei ehkä vastaa kaikkia odotuksia ja elämä voi olla hyvinkin hankalaa. Ja lapsikin voi olla hyvin erilainen, kaikkea muuta kuin jossain sisällä mielikuvissa... En kyllä osaa oikein miettiä konkreettisesti, mikä tämä ODOTUKSEN LOPPUTULOS edes olisi, jotain mahdottoman upeaa, odotettua... Eihän se muuta voi olla tällaisen odotuksen jälkeen, jotain ihmeellistä.


  Kohta tulee kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta täyteen kolmatta adoptioprosessia. Kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta siitä, kun aloitin aktiivisen odottamisen eli ensimmäisestä soitosta sosiaalityöntekijälle ja ilmoittautumisesta jonoon. Jonoa on sen jälkeen riittänytkin ihan kiitettävästi, aina uusi jono, kun edellisestä pääsee. Mutta jos oikein alusta laskee odotuksen pituuden, tulee täyteen viisi vuotta ja seitsemän kuukautta. Se lasketaan siitä kun kaksi viikkoa Suomessa oltuani Samuelin hakumatkan jälkeen tuli päähäni ajatus: haluan kolmannen! Siitä alkoi mietintä ja joitain öitäkin tuli valvottua... Hitaasti, hitaasti... Ja joka päivä on Kolkku mielessä.


  Kyllä aina riipaisee, kun ihmiset ympärillä hehkuttaa: "Ihanaa, kun nekin sai vauvan, ajattele sinäkin, kyllä toi on ihanaa, kun saa melkein kuin vastasyntyneen." NIIN, meille ei tule vauvaa, lapsi on jo isompi ja kasvaa koko ajan, mitä pidempi odotus... Olen pienellä äänellä todistellut, että meille isompikin on vauva ja miten kivaa on saada isompikin... Itkettää, luulin, että olisin käynyt surutyön läpi vauvattomuudesta. Miksi ihmisille vauva on se oikea? Olen loukkaantunut Kolkun puolestakin. Olen kuitenkin vakuuttunut, että Kolkkua en vaihtaisi, vaikka hän tulisi koulureppu selässä - meidän Kolkku. Jos ei muu kyykytä, niin pitkä, hankala odotus.


  Välillä tosissaan pelottaa, kun on niin kiinni Kolkussa, tuntuu, että hän on jo niin läsnä. Kuitenkin tämä on monesta päättäjästä kiinni. Monta ihmistä eri puolilla päättää meille niin tärkeässä asiassa, monen omat asenteet, mielipiteet, suunnilleen jonkun hyvät ja huonot päivätkin... Ja tietty maailman tilanteet ja kaiken maailman kohtalon oikut - huh, huh, ei edes viitsi kaikkea miettiäkään, alkaa ihan tosissaan pelottaa. Yritän uskoa, että se ei ole ihmisten käsissä, miten menee, mutta välillä tuntee itsensä niin pieneksi tässä meille niin tärkeässä asiassa. Kuitenkin pidän tärkeänä, että uskaltaa täysillä odottaa.

 

  25.10.2007: Hengissä selvittiin, siis IP-treffeistä. Kasvot oli vähän kireät turvotuksesta ja silmäluomet raskaat, siis äidillä, kun yöllä tuli valvottua - jännitti. Asia on niin tärkeä. En tiedä jännitinkö sitä, mitä kuulen, lasten käytöstä (siitäkään ei aina voi olla varma), vai omaa käytöstä... Kätilö oli asiallinen ja oli kiva jutella. Kaikki muutkin olivat mukavia. Ja lahjotut lapsetkin saivat hampurilaisensa, onneksi on vielä halvat toiveet. Nyt odotellaan  ja toivotaan Kolkkua kotiin ensi vuonna tai...

 

  Tuttu perhe kävi kylässä. Heillä on useampi lapsi. Ystäväni kyseli: "Onko kivaa, kun tulee pikkusisko tai pikkuveli, johon Samuel: "Yök, pikkusisko", johon tuttavaperheen pojat: "Siskot on yök."  Se siskoista.

 

  26.10.2007: Nyt alkaa taas huolet nostaa lonkeroitaan. Miksi ei tule yh-nimeämisiä? Eli jos yh ei saa lapsitietoa, odotus pitenee - äh, ei jaksa ei... Olen joka päivä odottanut tietoa, että joku minua edellä oleva saisi tiedon. Itse liikahtaisi hippusen taas eteenpäin. Toivottavasti ei käy niin, että takana olevat alkavat ohittelemaan.... Paniikki alkaa iskeä. Miksi joskus on vaikea luottaa, että kyllä se meidän Kolkku tulee meille? Meillä on ikävä Kolkkkua!

 

  27.10.2007: Kolme tuikkua pöydällä. Samuel laskee: "Tossa minä, äiti ja Ella, hei Kolkulta puuttuu tuikku. Meidän pitää ostaa Kolkulle tuikku, äiti!" Ostetaan heti kun mahdollista.

 

  Löysin ihanan mekon kirpputorilta, näen sen tyttö-Kolkun päällä. Sain myös sukulaiselta tyttöjen vaatteita, levittelin niitä ja haaveilin, millainen olisi meidän tyttö. Millaiset hiukset? Hiukset ehkä juuri tyttöä ajatellessa tulee mieleen. Joillain neitosilla voi nimittäin olla aika vaikeahoitoiset. Voi olla hennot, karheat, kiharat ja vielä kiharammat... Millaiset hoitoaineet tarvittaisiin Kollku-neidille? Onneksi on jo vähän kokemusta. No, jännitys jatkuu.

 

  Ystäväni näki unta, että minä sain tytön, jolla oli pitkät hiukset ja hän oli tosi nätti ja ihana. Ihanaa, kun ystävä elää mukana ja odottaa meidän kanssa. Voi miten olisikin ihanaa saada tämä tyttö! Vähän huolestuneena mietin noita pitkiä hiuksia. Se kertoo, että tyttö on selvästi aikalailla vanhempi. Ella kyseli: "Voiko tieto tulla ihan milloin vaan?" Tietty voi, mutta tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta, että tulisi lähiaikoina. Ella sanoi: "Lähden serkun kanssa hakumatkalle. Me voimme kulkea siellä itseksemme." Ei taida Ella muistaa, että Addis on iso kaupunki, ei siellä yksin voi kulkea.

 

  Miksei tule lapsitietoja?! Erityisesti odotan yh:lle tietoa, ihan itsekkäästä syystä. Kun yh:t ovat omassa jonossa ja yksitellen saavat tiedon, jokainen tieto nytkäyttää tätä meidän jonoa, joka ei tunnetustikaan ole kovin nopea. Olen kyllä aina iloinen, kun joku saa lapsitiedon. Voi heitä onnellisia! (Pieni salaisuus: joskus olen kateellinen ja katkerakin, ihan pienen hetken vaan, johtuen vain omasta tilanteesta.)

 

  Puhelin! Miten puhelimesta onkin tullut tällainen keskipiste?! Säännöllisin välein täytyy katsoa, onko tullut viestejä esim. nimetyistä lapsista tai joku muu uutinen jonotilanteesta. Olen myös alkanut pelästyä puhelinsoittoa: tuleeko tieto lapsesta? Vaikka järjellä ajatellen voi vuosikin mennä ennen kuin tämä tieto tulee. On iso uutinen, kun lapsesta tulee tieto. Mitenköhän sitä käyttäytyy, kun tieto tulee? Olen monesti miettinyt, että tätä ilouutista kertoneet ovat kuulleet varmaan monenlaisia kommentteja ja reaktioita. Täytyy toivoa, että on itse tukevasti tuolilla istumassa tiedon tullessa...

 

  Näin unta, että olin saanut tiedon tytöstä. Katselin kuvia tytöstä, hän oli pitkä, aikuista olkapäähän, muuten suloinen tyttö. Mietin unessa, oliko kuvassa oleva aikuinen lyhyt vai oliko minua petetty, oliko tyttö ehkä Ellaa ja Samueliakin vanhempi. Yritin unessa asennoitua positiivisesti ja ajatella, että tyttö oli kuitenkin suloisen näköinen ja oppisin häntä varmaan rakastamaan.

 

  15.11.2007: Kummallinen kommentti kuuluisalta kansamme edustajalta (apua, millaiset ihmiset päättävät meidän asioista!). Hän oli sitä mieltä, että vain biologisuus merkkaa! Sairaalassa vaihtuneita lapsia oli vaihdettu vuoden ja kahdeksan vuoden ikäisinä bioperheilleen. En pystyisi siihen, yksi pahimmista peloista on menettää lapset. Puhumattakaan siitä, miltä lapsista on tuntunut. Kiintymys syntyy lyhyemmässäkin ajassa. Ahdistaa pelkkä ajatuskin, että pitäisi luopua lapsistaan, joiden kanssa on eletty elämää. Eiköhän se eletty elämä, kiintymys, vuorovaikutus... ole tärkeää lapselle ja vanhemmalle. Voi niitä lapsia, jotka menettivät vanhemmat ja saivat vieraat henkilöt hoitajikseen vain geenijatkumon takia. Väheksymättä yhtään biotaustaa, sillä on suuri merkitys omalta osaltaan.

 

  Tuntuu, että mitä enemmän on Kolkkua ikävä, sitä enemmän hankkii hänelle jotain. Joululahjojakin alkaa olla yllättävän paljon. Lapsetkin haluavat ostaa, ehkä se heillekin tekee odotuksesta konkreettisemman. Ainakin meitä nämä ostot ovat lohduttaneet ja voi kun odotetaan sitä yh:lle tulevaa lapsitietoa. ..

 

  Ella haettiin Etiopia-Eritrea sodan aikaan. Samuelin odotuspelkoihin kuului terrorismikuohunnat, ja Kolkun odotusta tulee nykyään varjostamaan Etiopia-Eritrea sota. Voi kun vain saisi omansa. Toivottavasti jono liikahtaisi. Joka päivä toivossa eläen, josko tänään kuulisi jononytkähdysuutisen.

 

  Kun Samuel toi kotiin isänpäiväkortin, kyselin kenelle hän haluaa sen antaa. Samuel mietti vähän aikaa ja sanoi: "Äiti, sitten kun menet Kolkkua hakemaan, vie tämä kortti Etiopian isälle. Äidille tuli tippa silmään. Lupasin huutaa Etiopian tuuleen Samuelin terveiset isälle ja Etiopian äidillekin. Jospa vaikka tuuli veisi ne perille, niin me ainakin uskomme.

 

  Kun puhelinsoitto tulee, selviää yleensä lapsen nimi, ikä, sukupuoli, jotain terveydentilasta, myös pituus ja paino on monesti ilmoitettu.... Kannattaa ottaa paperi ja kynä esille, jos mahdollista, ei nimittäin ole mahdotonta,  ettei muista mitään tunnekuohussa jälkikäteen. Laput, joihin on ensimmäiset tiedot laitettu tärisevin käsin ovat liikuttavan näköisiä.  Niistä voi tarkistaa, ettei ilmoitus lapsesta ollut vain elävä uni (tietty, jos osaa unissaan kirjoittaa, siihenkään ei voi luottaa). Pitääkin varata lähettyville toimiva kynä ja paperi Kolkun tietoja varten. Tieto tulee aina yllättäen, vaikka olisi pitkäänkin odottanut.

 

  Jos joku epäilee, että odotus on helpompaa kun on lapsia, niin täytyy sanoa, ettei se ole helpompaa. Kyllä tässä on välillä tuskaisia, välillä rauhallisempia ja luottavaisia jaksoja. Mutta nyt tuntuu jotenkin niin epätoivoiselta ja uskonpuute meinaa saada vallan. Kyllä Kolkkua odottaa yhtälailla suurin tuntein. Samuel tuli pikana, siinä olin vasta aloittamassa odottamisen. Ellaa ehti jo odotella, mutta nyt tämä on välillä kidutusta. Eli ainakin yksi seikka, joka vaikuttaa on odotuksen pituus. Pitkässä odotuksessa saa kokea koko odotuksen kirjon ja siihen vielä mausteeksi yh-tilanne ja kaikki muut vaikuttavat tekijät.

 

  Ella tuli koulusta salaperäisen näköisenä. Hän oli saanut käsityötunnilla valmiiksi jonkun lahjan ja nyt piti löytyä lahjapaperia, johon paketoida tämä lahja. Samuelille ja äidille ei suostuttu kertomaan, mitä paketissa on. Niin päädyttiin ajatukseen, että lahja on meille. Paketti oli  valmis. "Tämä on sitten Kolkulle ja tämä voi mennä rikki". Laitoimme sen säilöön, ja jouluna näemme, mitä Kolkku sai.

 

  Jännittää välillä tosi paljon, millainen meidän Kolkku on: sukupuoli, ikä, näkö, luonne, vanttera vai siro, ääni, Pohjois-Länsi-Etelä-Itä-Etiopiasta. Missä hän on nyt: bioperheessä, lastenkodissa, sukulaisten hoivissa vai missä? Olisi niin kiva kuulla jotain meidän Kolkusta. Katsoimme Etiopian videota, Ella sanoi: "Katsotaan tarkkaan, jos meidän Kolkku näkyisi siellä".

 

  26.11.2007: Horoskoopissa luki: "Nyt pitää selvittää perheen ongelma. Kannattaa aloittaa perheen nuorimmasta." Eli Kolkusta. No, mitenkähän me saataisiin Kolkun ongelmat hoidettua, miten saadaan Kolkku kotiin? Ei, täytyy vain luottaa, että Kolkun ongelmat hoitaa joku muu, täytyy toivoa, että ongelmien ja esteiden hoito tapahtuu hyvin ja nopeasti ja Kolkku saataisiin pian kotiin. 

 

  Biologinen ei tarkoita samaa kuin oma. Miksi näitä pidetään synonyymeinä? Äh! Välillä joutuu perustelemaan, että lapsi on oma ja olen oikea äiti, vaikka meidät on yhdistetty adoptiolla. Joskus sanottiin, että kyllä sinä vielä saat omia lapsia. MINULLA OLI JO KAKSI.  Ai, ei sinulla olekaan omia lapsia.  MINULLA ON KAKSI. Etkö olekaan lapsen oikea äiti? EN MINÄ NYT KOE OLEVANI LEIKKIÄITIKÄÄN.  Ja olen kuullut lapseltanikin kysyttävän samaa. Joskus kuulin myös adoptiovanhemman sanovan: "Nyt on adoptiolapsia,  kun en saanut omia (miltäköhän se lapsesta tuntui?). Aina se kuitenkin särähtää korvaan,  vaikka tajuan, mitä ihmiset tarkoittavat omilla=biologisilla. Miksi biologisuus tekee omaksi?  Mutta aikuisena löydät miehen, josta tuleekin oma, jopa lemmikkieläimestä tulee OMA. Eikä tämä tarkoita, että unohdetaan biotausta. Lapsella on kahdet vanhemmat, ja minulla omat lapset jaetulla vanhemmuudella. Kiitos biovanhemmat!


  Joitakin pariskuntia pohdituttaa, onko yh oikeutettu adoptiolapseen. Mietintä on turhaa energiankulutusta, sillä yh käy niin monen mankelin läpi, että kyllä voi olla ihan rauhassa, ettei lasta saa helpolla. Puoltavan päätöksen on tehnyt monet ihmiset ja organisaatiot, ennen kuin lupa vanhemmuuteen irtoaa. Halu saada lapsi ei vähene tai lisäänny siitä, onko naisella mies vai ei. Toisaalta ihmetyttää, keneltä se on pois, jos yh saa lapsen, kyllä parit ovat kuitenkin etulyöntiasemassa lasten jaossa. Lapsi voi saada yhtälailla hyvän kodin ja rakastavan vanhemman/vanhemmat perhemuotoon katsomatta. Tämä kilpailu oikeellisuudesta on selvästi lisääntynyt Kolkun odotuksen aikana, nykytilanne selvästi ruokkii tällaista - surullista.


  Olen aivan epätoivoinen, kun ei tule yh:lle lapsitietoja (ja kade, katkera pareille). Yh-jono on  nykyään täysin jumissa. "Olemme pahassa pulassa eli pinteessä", sanoisi Nalle Puh. Kyllä nyt näyttää, että odotus pitenee kuukausilla, ehkä vuosillakin Nyyh! Voi kun tulisi yksi yh-lapsitieto, niin pääsisi rauhoittumaan joulun viettoon. MITEN TÄMÄ ODOTUS VOI OLLA NÄIN TUSKAISTA? Tulisi nyt edes pieni nytkähdys.


  26.11.2007 illemmalla:


  Nyt on sellainen tunne, ettei jaksaisi odottaa. Voi kun voisi unohtaa koko odottamisen, piilottaa sen jonnekin. Ei ole tällä hetkellä yhtään toiveikas olo. Siipi maassa. Yh-jono ei ole liikahtanut eikä tule nähtävästi liikkumaankaan lähiaikoina: tarjolla olevat lapset ovat liian pieniä, liian isoja, väärää sukupuolta... Mitä lienetkin? Kiintiöitä ei ole lapsijaossa. Kyllä täytyy sanoa, että jos odottaisin ekaa, alkaisin itsekin jo miettiä, onko yh edes sopiva vanhemmaksi. Onneksi on kokemusta vanhemmuudesta, eli kyllä yh samalla tavalla on vanhempi kuin paritkin. Jokainen omalla tavallaan hekin.


Sallan päiväkirja joulukuussa 2007:

 

  Joulun alla voi kiitellä yleisimminkin. Eli kiitos kaikille sukulaisille, ystäville, tutuille, työkavereille, kun olette jaksaneet odotustani tänä vuonna, viime vuonna, sitä edellisenä vuonna ja ties kuinka kauan. Tulee jo varmaan välillä korvista ulos koko odotus eikä loppua näy. Ettekä varmaan usko, että tästä mitään valmista tulee. Teille tämä juttu on varmaan vielä enemmän ilmassa kuin minulle. Ymmärrän, että välillä on vaikea laskea minua edes odottajien joukkoonkaan. Ihanaa, kun jaksatte kuitenkin kannustaa, uskoa... että me vielä elävä lahjamme saadaan - JOSKUS, ehkä ensi vuonna, sitä seuraavana...


  Joulu on kohta takanapäin, lahjat avattu. Ellalta Kolkku sai Ellan koulussa tekemän hyrrän... kaikki lahjat laitettiin säilöön. Kolkku on ollut taas paljon ajatuksissa, niin kuin aina. Tuli mieleen, näkevätkö hakuperheet Kolkun, sillä hän voi olla jo valittuna, tarkkailussa.... Vaikka ei se ole välttämättä todennäköistä, sillä en ole lapsen jakolistan kärjessä lähiaikoina. On kiva kuitenkin leikitellä ajatuksella, että josko ensi vuonna olisi Kolkku kotona.