Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Sallan päiväkirja: vuosi 2008

 

7.1.2008: Tänään soittelin palvelunantajalle ja yritin kuulostella, haistella.... olisiko uutta tietoa. Ei ollut! Etiopia on suosittu (mitä en yhtään ihmettele). Jono ei ole liikkunut, eikä tiedä milloin liikahtaakaan (toivottavasti kuitenkin pian). Muuten oli kiva juttuhetki ja tuli taas itsensä kuitattua soittaneeksi eli jonossa olevaksi. Kolmen kuukauden päästä viimeistään soitellaan, TOIVOTTAVASTI SILLOIN ON JO TIETOA (ihan pieni toive vaan). Samuel kyllä sanoi eilen, että eihän sitä tiedä, jos me ei Kolkkua saadakaan.


  8.1.2008: Laitoin taustakuvaksi tummaihoisen nukkevauvan kuvan. Se on minun odotuskuva, sijaiskuva Kolkusta. Siinä se katselee vaativasti minua. Jotain konkreettista pitää olla, että pysyy odotuksen kanssa pinnalla. Ne ovat kuin poijuja, johon olen itseni ankkuroinut. Toivonkipinöitä.

 

  17.1.2008: Hiljaista, hiljaista, ei mitään tapahdu! Nytkähtäisi nyt edes hippusen, se lisäisi toivetta, että itsekin saisi. Voi apua, kuinka sitä jaksaa odottaa. Tänään tuli kortti Etiopiasta tuttavaperheeltä. Oikein haistoin olisiko tullut tuulahdus Etiopiatuoksua. Jaksellaan.

 
  19.1.2008: Joulu on takana ja ihmiset suunnittelevat, missä viettävät juhannuksen. Minäkin meinasin innolla mennä suunnitteluun mukaan, mutta hiljenin miettiessäni:  mitä jos Kolkku onkin Suomessa tai olen hakumatkalla tai.... mistä sen tietää. Olin kyllä hiljaa, kun ei enää kehtaa sanoa: "Mitä jos Kolkku...." Tuntuu että ihmiset ovat kuulleet sen niin monta kertaa. Olin hiljaa, olkoon yllätys, jos vaikka kuulisin Kolkusta ennen juhannusta.

 

  22.1.2008: Näin unta: Minulla oli Kolkku. Kolkku oli n. 1,4 v ja tyttö. Takaapäin Kolkku muistutti Ellaa vauvana, oli vain vaaleampi hiuksinen. Minä ostin vauvanvaunut, jotka maksoivat 1500 e. Vaunut olivat ruskeat, isopyöräiset. Ajattelin, että oli tyhmää ostaa vaunut, kun ne maksoikin niin paljon ja lapsikin enimmäkseen istuu jo, rattaatkin riittäisi. Mutta ajattelin, että se on minun ainut tilaisuus ostaa vaunut, joista olin aina haaveillut, ja sisko sanoi: "Onhan siellä lämmin nukkua." Tänään on ollut niin ihanan toiveikas olo, uni oli niin todellinen.


  23.1.2008: Työpaikalla suunniteltiin kevättä ja kesää, minäkin enemmän tai vähemmän aktiivisena. Hiljaa mielessä ajattelin: "Olenko mukana toiminnassa vai mammalomalla?" Samuel on aika usein sanonut: "Saa nähdä saadaanko me edes Kolkkua?" Sain myös lastenvaatteita, ja ne pitäisi sulloa varastoon, mutta kannattaako, jos vaikka Kolkusta tulisikin kohta tieto? Olisi ihanaa alkaa viikkaamaan Kolkun vaatteita vaatekaappiin, tietäisipä koon, sukupuolen....


  25.1.2008: Alemyynneistä Kolkulle oli iiiiiiiihan pakko ostella jotain, yritin ostaa sellaisia, jotka menisi kummallekin, vaikka kotivaatteena. Neulepuserokin on valmis. Täytyy toivoa, että kaula-aukko menee pään yli, ettei olisi liian pieni. Pitäisikö laittaa toive Etiopiaan, lapsen päänympärys,  niin että äidin tekemä neule mahtuu.


  4.2.2008: Tuntuu painostavalta tämä hiljaisuus, ei tiedä, mitä tässä ajattelisi, apua, jos me ei saada Kolkkua, jos menee kauan aikaa (olisimme jo niin valmiita alkamaan Kolkun kanssa yhteiselämän)... Rokotuksetkin tuntuivat jo ihan mukavilta, tapahtuu edes jotain, joka toisi Kolkkua lähemmäksi. Tein listan matkalle otettavista tarvikkeista, jos alkaisi niitä ostelemaan... jotain on pakko tehdä. Samuel: "Jos me ei saadakaan Kolkkua!" Ella: "Kyllä me saadaan!"


  20.5.2008: Ihmiset kyselee : "Onko tietoa? Voisin sanoa, että jos entiset merkit paikkansa pitää, näkyy tiedon saanti ulkomuodossa. Kun tieto tulee, en pysty syömään enkä nukkumaan eli alan muistuttamaan kävelevää zombia. Viimeksi kävi niin, että onnittelujen sijasta esimies kysyi: "Oletko varmasti työkykyinen?" Minua varoittelikin siskoni: "Muista rauhoittua ja kuunnella puhelu loppuun, kun tieto lapsesta  tulee, sillä et välttämättä tiedä, saatko enää tiedon soittajaa puhelimella kiinni. Se on varmasti järkevä varoitus, mutta saa nähdä tekeekö tunteet tepposen. TULISI VAAN NYT SE TIETO!


  7.3.2008: Jos haluaa kylmää vettä niskaansa tai tulla toiveikkaasta olotilasta toivottomuuteen, kannattaa soittaa palvelunantajalle. Minulle kävi tänään näin. Nykyajan faktat ovat kovaa tekstiä odottavan äidin herkille korville, ja puukko väänsi sydäntä ja tunteet meni kylmiksi sykkyröiksi rintaan... Saadaanko me edes Kolkkua tai meneekö siihen monta vuotta? Olenko ollut todella noin huono vanhempi yksinhuoltajana kuin miten yh:ta kohdellaan nykyään, pohjasakkaako ollaan. Voi Kolkku, me odotetaan sinua niiiiiiiiin paljon, olet ajatuksissa koko ajan, sille ei voi mitään, niin vain on.


  9.3.2008: Nyt päätin, että suunnittelen tulevaa, ilman ajatusta 'jos onkin tai tulossa Kolkku' (paitsi salaa mielessäni tietenkin ajattelen koko ajan Kolkkua). Nyt kun teemme suunnitelmat ilman Kolkkua, niin me varmaan saadaan Kolkku. Niinhän aina käy: otimme lasten kanssa tässä talvella pyörät esiin, tuli heti lunta, vaikka oltiin lunta odotettu monta kuukautta ennen sitä. Jos sateenvarjo on mukana, ei varmasti sada ja päinvastoin.... Eli me huijataan vähän kohtaloa, ei enää eletä toinen jalka matkalle lähdössä, vaan täysillä, eiköhän ala kohta Kolkustakin kuulua.


  10.3.2008: Vähän lohdutusta tässä odotuksen surkeudessa. Onneksi lasteni synnyinmaassa Etiopiassa YH on yhtä hyvä vanhempi kuin pariskuntakin. Heillä on jäänyt hyvä käsitys yh:sta, että pärjäämme vanhempina. Sieltä on kautta aikojen tullut paljon yh:lle lapsia vauvasta kouluikäisiin tyttöjä ja poikia. Meihin on luotettu, kun ovat kalleimmastaan antaneet meille. Rajoitteet, jotka nykyisin ovat, ovat Suomen pään rajoja, heidän arvoja ja asenteita. Etiopia arvostaa myös suurperheitä, joten asiani ovat kai ihan hyvin, kunhan yksi este tästä ohitetaan. Ja mahtavinta, mitä lapsille voi antaa, on sisaruksia, jotka meillä kovasti odottavat Kolkkua. Pitäisi vaan uskoa ja toivoa, kyllä me vielä saadaan Kolkku. Ja vielä kun osaisi elää odotusaika täysillä eikä toinen jalkaa matkaan lähdössä.


  6.4.2008: On niin toiveikas olo, vaikkei adoptiorintamalla ole mitään aihetta toiveikkuuteen, päinvastoin, jos oikein ajattelee (onneksi teen sitä mahdollisimman harvoin), adoptiorintamalla on toivotonta.  Mutta muuten on jotenkin niin keväinen, auringonnutkuttama olo... Suunnitelmia on paljon, täytyy  käyttää hyödyksi odotusaika: maalausta, järjestelyä, ostamista, matkustamista.... Kaikki suunnitelmat puretaan ilolla, jos Kolkusta kuuluu. Ei vaan meinaa kuulua, odotus jatkuu...

 

  7.4.2008: Täytyy sanoa, että 'vanha tyyli' oli oikeudenmukaisempi kuin nykyinen. Jonoon mentiin siinä järjestyksesä, kun luvat oli taskussa ja sossu resurssit hyviksi katsonut ja vanhemmiksi sopiviksi tutkinut. Lapsia tuli jokaiselle järjestyksessä, ei oltu muuta kuin antavan maan ehdoilla.  Nyt on niin avuton olo, tapahtuuko vai ei.

  8.4.2008: Odotus on kuin joku nakertava tauti. Se puikahtaa ajatuksiin, vaikkei haluakaan (ei enää jaksa ajatella), se kahlitsee (elämää ei uskalla elää täysillä, vaikka nyt olen yrittänyt), se on koko ajan läsnä ja vie ison tilan perheessä, kodissa (konkreettisestikin: varastot on täynnä, kaapit. Kolkun ehkä tarvitsemaa tavaraa, vaatteita...), se pakahduttaa sydäntä (välillä ilosta, nyt kyllä enimmäkseen huolesta, surusta, toivottomuudesta ), se vaikuttaa mielialaan, varmaan verenpaineeseenkin. SE VAIKUTTAA KOKO ELÄMÄÄN. Ja tämän kanssa eletään vuodesta toiseen. KOLKKU ASUU JO MEILLÄ, VAIKKA EMME TIEDÄ HÄNESTÄ ENEMPÄÄ.


  9.4.2008: Minulle on sanottu, että kyllä täytyy todella paljon haluta omaa lasta, kun on valmis kaikkeen, mitä adoptioprosessi tuo tullessaan.  Odotus, monet tunteet, raha, ym, kyllä me adoptoivat TODELLA haluamme lapsen. Prosessin jaksaminen jos mikä todistaa sen, motiivia, halua... löytyy.

 

  5.5.2008: Olimme viikonloppuna Etiopiatapaamisessa. Ilma oli upea, ihana tavata tuttuja ja tuntemattomia... Mielenkiintoista vaihtaa ajatuksia... Minulle sanottiin, että olen onnellisessa asemassa, kun olen näinkin hyvissä asemissa. Monet yh:t eivät enää pääse aloittamaan uutta prosessia, mikä on tosi surullista, jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus sisarukseen, jos vaan perheellä on haluja kasvattaa perhettä. Sisko tai veli on paras perintö, minkä lapselle voi antaa (lainattu erään vanhan lääkärin lausetta). Olen onnellinen, kun me olemme tässä vaiheessa, mutta PELOTTAA IHAN KAUHEASTI KUITENKIN, jos ei saadakaan meidän KOLKKUA, koko perhe!


  7.5.2008: Nalleja, nalleja... jos minkä värisiä. Vaatteita, rattaita, sänky,  tarvikkeita... niin paljon, ettei tiedä mihin niitä työntäisi. Vaatteita, kenkiä on pojalle ja tytölle useampaa kokoa - huh. Saisi jo tiedon, niin pääsisi päivittämään, mitä todella tarvitsee. Voi Kolkku, jos tietäisit kuinka paljon me täällä odotetaan.


  Soitto tänään päämäjaan. Ei kannata pitää yllä turhia toiveita, että Kolkku tulisi lähiaikoina - ääh. Voikun tämä odotus on tuskaista. Miten tämä voi ollakin tällaista? Yritin etsiä laihalla menestyksellä jotain positiivista odotuksesta: vielä kaikki on edessä, vielä ehdin maalata huonekaluja, laittaa kotia (pesänrakennus), paikat on kyllä tosi kunnossa kohta (alkaa jo rapistumaan toisesta päästä tällä menolla), rahaakin ehtii säästämään... Mutta miten sitä ei näe noita 'positiivisuuksia' kauhean valovoimaisina. Saisi vaan nyt tiedon Kolkusta!

 

  9.5.2008: Tänään saimme taas tuntea, että Kolkusta saisi vihdoinkin tulla tieto. Samuel sai päähänsä hakea varastosta skeittilaudan. Mutta kun menimme varastoon, oli se kattoa myöten täynnä Kolkun tavaroita, vaatteita, sänkyä... Joten sanoin: "Skeittilauta saa jäädä, en ala purkamaan koko varastoa, ostetaan uusi skeittilauta. No, Samuel siitä harmistui: "Se on paras skeittilauta, kummilta saatu, ei niin hienoa löydy! Tulis se Kolkku, mä oon ihan kyllästyny koko Kolkkuun (odotukseen?)! Niiin, odottajan aika on pitkä. Ja sukulainen kysyi: " Vieläkö se Salla roikkuu jonossa, vaikkei mitään tapahdu?" VIELÄ roikutaan.


  14.5.2008: Oltiin kaupoilla ja lapset halusivat ostaa Kolkulle 'croksit', kengät, kaikista pienimmät, jotka löytyivät (24). Minä hädissäni katsoin taulukosta, että kyllä ne voisi mennä 2-3-vuotiaalle. Nyt nämä kengät ovat kunniapaikalla olohuoneen vitriinissä. Etiopia-tapaamisen kuvat on kehitetty, ja me kuolaamme niitä pieniä katsellessa: millainen meidän Kolkku on?


  16.5.2008: Kävimme tänään katsomassa uutta ja nuorinta sukulaista - suloinen kuin  mikä. Mietin omaa tilannetta ja huomasin, en ole kade, katkera...biosyntymille, mutta kun kuulee, että joku on saanut adolapsen, johan tunteet alkavat kiehua ja kuohua. Ajattelin myös, että tämä vauva on aina nuorempi kuin Kolkku eli Kolkku on ainakin 1,5 vuotta vanhempi. Kolkku ei enää tule sukuumme nuorimmaksi (hän olisi 3 vuotta ehtinyt tulla nuorimmaksi). Kolkku ei tule enää nuorimmaksi serkkuporukkaan, mutta uusimmaksi voi tulla. Siitä tuli pieni pisto sydämeen, vaikkei kauhean tärkeätä olekaan saada nuorinta lasta.

 

  17.5.2008: Kengät, taas kengät Kolkulle! Kohta voisi perustaa kenkäkaupan. Kirpparilla aloin vaan hypistellä kenkiä ja myyjä kysyi: "Minkä ikäiselle?" Tuli vähän hämmentynyt olo, en tiedä. Myyjä jatkoi: "Ne ovat noin 2-vuotiaalle." No sitten ne voisi mennä. Vaikutin varmaan kummalliselta, mutta en jaksanut alkaa selittää adoptioprosessia. 2 euroa ja niin Kolkku sai kengät (taas), vaikka en tiedä, meneekö ne Kolkulle. Leviteltiin kotona ostoksia: Tässä Samuelille, tässä Ellalle. Ella kysyi, mitä ostin Kolkulle. KENGÄT.


  18.5.2008:
Tuli ystäväperhe kylään ja isäntä kysyi: "Missäs tiedän kolmas on?" Sanoin: "Voi kun olisikin jo meillä!" Toi on varmaan enne, kun näit meillä kolmannen.

  19.5.2008: Jos jossain tuntee itsensä ulkopuoliseksi, niin keskusteluhetkissä, joissa aiheena on bio-odotus=raskaus ja biosynnytys (kivut, vaivat, puudutukset, potkut, tutkimukset...). Mutta kun aihe laajenee tunnetasolle: mitä pelkää, toivoo, odottaa, miltä lapsi tuntuu, omat tunteet... ja tietty lapsen hoito, kasvatus, suhde.... On itse päässyt mukaan sisäpuolelle keskustelun taikapiiriin. Vertaisryhmät, muut adoperheet ovat todella tärkeitä. Miten tärkeää onkaan puhua samasta asiasta ymmärtäen toista puolesta sanasta! Miten ulkona biovanhemmat ovatkaan meidän seurassa. Heistä varmaan tuntuu niin kuin minusta, että puhutaan vierasta kieltä. Jos adoptio- ja biovanhemmuudella on yhtäläisyyttä, on sillä erojakin.


  Keskiviikko 21.5.2008:
Pitäisikö etusijalla olla perheet, joissa odotetaan ekaa lasta? Jos ajatellaan lapsen parasta (eihän tässä sentään lemmikkiä olla saamassa), en näe yhtään pahana, että lapsella on sisaruksia odottamassa: vertaistuki parhaimmillaan, kasvukumppani... ajattelen aikuisikääkin. Päinvastoin voisi olla eli sisarukset voisivat laittaa perheen etusijalle, niin kuin joissain maissa jo näin onkin. Mutta onhan sitä jostain aloitettava. Eli ehkä reilu jonosysteemi olisi paras, sillä kaikkihan me lasta  odotamme sydän pakahtuen, oli lapsi sitten elkku, tolkku, kolkku, nelkku, vilkku... Kriteerit kertovat vain asettajansa arvot ja asenteet, eikö? Voidaanko me päättää: onko suurperhe, yh... huonompi vaihtoehto kuin joku toinen. Kaikkea tässä ehtii ajatella ja monia tunteita tuntea.

 

  Oikeastaan on ollut vapauttavaa elää, kun ei ole toiveita, että ehkä Kolkku olisi ihan heti tulossa. Ensin menin aallon pohjalle ja sitten nousi sisu, ehkä realiteetti... nyt eletään täysillä, alettiin suunnittelemaan tulevaa ilman Kolkun lähiaikoina tulemista, sanoin kyselijöille: "Odotus tulee jatkumaan vielä reilusti, ehkä pidämme odotuksen 4v, 5v... 'juhlatkin'. Huomasin, että on väärin Ellan ja Samuelinkin kannalta elää säästöliekillä vuodesta toiseen, eikä kuitenkaan mitään tapahdu. Kolkkua odotetaan sydän karrella, toivoen, että saamme hänet pian. Mutta nyt työnnetään vaatteet, ym. varaston perälle... Onhan ihanaa elää toiveissa: kohtaa kuuluu Kolkusta. Mutta kun ei niin ei!


  Ihmiset kyselee: "Miksi ei tule tietoa lapsesta? Eikö kuitenkin ole hyötyä, että on jo samasta maasta lapsia ja on jo kokemusta adoptiovanhemmuudesta?" Niiiin. Luulisi olevan hyötyä. Hakijoita on lapsimäärään nähden liikaa. Mutta onhan maailmalla lapsia, jotka tarvivat perheen! Niiiin. Lapsia Suomeen tulee vähän, joo, joo, menee joihinkin maihin monta kertaa enemmän, tietty on hyvä, että lapsen terveys, tausta tutkitaan eikä rahaa käytetä enempi kuin tarve.... Ja sitten on vielä se, jota en kehtaa vieraammille sanoa: "Minulla on häpeäpilkku julkisivussa, olen YH! Se lohduttaa, että ihmiset ovat sitä mieltä, että meille pitäisi tulla lapsi.


  Viestiä kuulunut, että joku tai jotkut onnelliset ovat saaneet ilouutisen, sen odotetun puhelun, lapsitiedon. Kyllä se vaan aina nostaa tunteet pintaan: iloa, liikutusta, kateutta (mutta ihan vähän vaan). Jono nytkähti, ainakin jollakin. Tuli myös mieleen, kun itse saa tiedon, uskookohan sitä enää todeksikaan. Lapset sanookin, että kun Kolkusta tulee tieto, ostetaan kakku. Ja kakullahan me aina on juhlittukin: vaaleansininen tai vaaleanpunainen kuorrutus, täytyy varmaan perinteen vuoksi tehdä kuitenkin itse.

 

 Samuel mietti, että jos meille tulisi isompi lapsi, mitä se pitäisi sisällään. Meillehän voisi luvan mukaan tulla Samuelia vuoden nuorempi. Samuel: "Mä saisin futiskaverin. Mutta se olis varmaan kovempi juoksemaan, Etiopiassa ne oppi juoksee lujaa. Mun pitäisi alkaa harjoittelemaan juoksemista, niin mä juoksisin kovempaa."


  Torstai 22.5.2008: Tänään oltiin kevätjuhlassa ja siellä oli arpajaiset. Tulimme kotiin kassit pullollaan arpajaisvoittoja. Oli kuin joulu, kun leviteltiin lattialla voitot esiin ja katsottiin, mitä olimme saaneet: äiti ottaa tämän, Ella toi, Samuel saa nämä ja Kolkulle toi ja toi... Voiku Kolkku tietäisi, miten häntä ajatellaan ja mitä jo täällä odottaa.

  24.5.2008:
Tätä ei enää uskalla kertoa kenellekään (luulevat vielä, että pää pieni on pipi), Kolkku on liitetty kirjakerhoon. Lapsen nimi, ikä jätettiin täyttämättä, maksajan nimi laitettiin. Tänään haettiin eka paketti, Kolkku sai repun, kirjoja, tietokonepelin, jota innostuivat sisarukset pelaamaan. Ella sanoi. "Ei kyl Kolkku tätä osaa pelata... Mutta kyllä hän oppii, onhan hänellä hyvät opettajat." Samuel katsoi reppua ja virkkoi: "Tämä on hyvä kerhoreppu... Mutta kyllä siinä voi kantaa kaikennäköistä Kolkulle tärkeää ja tarpeellista."


  25.5.2008: Olen kuullut huhun, että seurakunnassamme on uusi pappi, jolla on myös kansainvälinen adoptiotausta. Ajattelin heti, että siinä on Kolkun kastepappi. Ihan mieletön juttu. Kyynel tulee jo silmäkulmaan, kun ajatteleekin asiaa.

 

  28.5.2008: "Se on tyttö", sanoi Samuel yhtäkkiä. "Mikä tunne äiti sulla on?" Minulla on useimmiten tunne, että Kolkku on poika, mutta en minä yllättyisi, vaikka tulisi tyttökin. Samuel jatkaa: "Mun tekisi mieli skeitata, enkä mä halua uutta skeittiä... TULISI NYT SE KOLKKU." Apua, joudunko vielä purkamaan varaston. Skeittiä ei näy missään oven lähellä, varmaan valahtanut jonnekin varaston perälle. TULISI NYT TOTTA TOSIAAN!


  "Kenen kengät?": kysyi pieni sukulaispoika katseltuaan joka kantilta vitriinissä olevia Kolkun kenkiä. Ne ovat Kolkun, vastasin. "Kuka  Kolkku?" Kolkku on lapsi, joka joskus tulee meille Etiopiasta. "Missä se nyt on?" Kunpa tietäisinkin. Kolkku on Etiopiassa, ehkä lastenkodissa tai jonkun muun hoidossa, voi olla, että hän on sen äidin hoidossa, joka on synnyttänyt Kolkun. Vaikea varmaan pienen ymmärtää. "Miten se tulee tänne?" Minä lähden hakemaan lentokoneella, kunhan Kolkku on valmis muuttamaan meidän perheeseen. Sinä voit sitten leikkiä hänen kanssaan. "En leiki, se on niin pieni." Kolkku voi olla jo vähän isompi ja osata leikkiä. Pienen sukulaispojan ilme oli tosi epäilevä.


  Laitoin retkieväitä, olin laittamassa kahvia termariin. Otin termarin kaapista ja löytyikin sellainen, josta tulvahti muistot mieleen. Pullo oli Samueliln hakumatkalta, vedelle tarkoitettu. Katsoin kirkasta sisusta, ei ollut kahvin tummentama. Tuli olo, että on ihan pyhäinhäväistystä käyttää sitä. Kävin vielä tarkistamassa hakumatkakuvista,  ja siellähän se oli kuvissa pöydällä. Laitoin termarin takaisin kaappiin odottamaan Kolkun hakumatkaa.


   31.5.2008: Hei Kolkku! Ajattelin kirjoittaa sinulle kirjeen. Tänään tulevat sisaruksesi  saivat todistukset koulusta ja jäivät  kesälomalle. Luulimme, että olisit muuttanut meille kuluneena lukuvuonna. Olin jo alustavasti sanonut opettajillekin, että ehkä meille tulee sinun tulosta johtuvia järjestelyjä. No, ei tullut. Kuvittelin, että kevätjuhlassa istuisin sinä sylissä. Niin ei käynyt. Ehkä vuoden päästä sitten? Olet usein meidän mielessä, ehkä tunnetkin sen jossain syvällä sydämessäsi. Kaikkea hyvää sinne, missä olet tällä hetkellä. Haluan uskoa, että olet kanssamme vuoden päästä kevätjuhlassa (en ehkä kuitenkaan varoita opettajia etukäteen, vaan ilmoitan, kun tieto sinusta tulee). Lämpöisin  ajatuksin äitisi ja sisaruksesi (p.s. nähdään tässä jonakin päivänä).


  3.6.2008: Ilouutinen kuulunut (toivottavasti kuulee lisääkin) eli tullut lapsitieto johonkin perheeseen. Ja nyt ainakin meidän perhe hyppäsi yhden numeron jonossa eteenpäin lähemmäksi kärkeä. Tiedän, tiedän, jonopaikalla ei nykyään ole merkitystä paljonkaan. Mutta kyllä pienempi numero jonossa tuntuu ihan mukavalta sittenkin. Pitää oikein maistella mielessä -HhMMM... Ja toivonkipinä herää, ehkä joskus meillekin...

 

  4.6.2008: Tänään Salla on itkenyt onnenkyyneliä. Ei omasta puolestaan, vaan yhden Yh:n puolesta, joka sai tänään LAPSESTAAN tiedon pitkän odotuksen jälkeen! Oma jononumero nytkähti taas pienemmäksi, voi sitä onnea. Ehkä mekin saamme Kolkun! Lapset käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen, kun näkivät äidin liikutuksesta sokeana: "Nyt juhlitaan, osta äiti meille karkit." Ja niin ostettiin. Ja myös pieni tietolahja ostettiin uudelle lapsitiedolle, joka täytyy huomenna käydä lähettämässä onnelliselle perheelle.

 

  7.6.2008: Olen monesti miettinyt, miltä palvelunantajasta tuntuu, kun soittaa perheelle lapsitietoa. Vastaanottohan on mitä arvaamattomin: yksi alkaa nauraa, toinen itkee, joku kääntyy sisäänpäin ja muuttuu poissaolevaksi, joku soittaa fanfaarin ja toinen pysyy asiallisena... vastaanottoja on moneksi. Minun lähipiirini on jo huolissaan siitä, missä olen, kun tieto tulee. "Toivottavasti olet SILLOIN kotona ja istut turvallisesti, kun olet vielä näin kauan odottanut, eihän siinä tiedä, miten käy. Kunhan muistaisi edes hengittää."

 

  Voi mitä teinkään tänään. Kirjoitin tekstarin, pohjan siitä ilmoituksesta, jonka lähetän sitten, kun tieto tulee. Se on nyt valmis, paitsi sukupuoli, ikä, nimi, ym tärkeät tiedot vain lisätään. Saan nopeammin lähetettyä, kun on jo puolivalmis. Sillä kyllä varmaan kymmenet ihmiset odottavat, kuka Kolkku loppujen lopuksi on.

 

  8.6.2008: Lapset ovat nyt alkaneet miettiä, millainen Kolkku on. Ella tänään kertoi tuntemuksiaan: "Minulla on tunne, että Kolkku on poika, ja sillä on paksut reidet ja posket, hiuksia on paljon, muttei niin paljon kuin minulla oli."

 

  9.6.2008:  Yksi tuttu on lähdössä Etiopiaan syksyllä. Ella sanoi heti, että tutun pitää hoitaa Kolkku hyvin Etiopiassa ja pitää paljon sylissä. Mahtava juttuhan se olisi, jos vain olisi mahdollista. Katselin Ellan ja Samuelin ensi kuvia ja ajattelin, miten ihanan suloisen omilta he tuntuivat. Miltäköhän Kolkun ensikuva tuntuu? Kuva on nimittäin ollut minulle tosi järisyttävä kokemus, tämän näköinen on hän, jonka kanssa eletään elämää.

 

  11.6.2008: Tänään kävi kylässä Kolkun hakumatkalle lähtevä ystävä. Samat on hänelläkin huolet: odotus vaatii pitkämielisyyttä, rokotukset vanhenee, esimies kyselee milloin matkustat - "en tiedä"... Naurettiin tätä tilannetta, vaikkei mitään naurettavaa olekaan. Joskus on hyvä päästää tunteita ulos.


  24.6.2008: Tänään taas kyseltiin, onko kolmannesta kuulunut. Ihmiset eivät voi ymmärtää, että odotetaan ja odotetaan. Pitkästä aikaa uskalsin sanoa, että voi vuoden sisällä kuuluakin jotain (toivottavasti). No, eikö voi mitenkään arvioida, milloin kuuluu? Ei, se kyllä tulee täytenä yllätyksenä jonain päivänä, tieto lapsesta, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Voin olla vaikka kuinka huonossa paikassa, huonoon aikaan, ei edes tietopäivän aamu välttämättä ole erilainen. Ellasta oli yritetty soittaa, en ollut tavoitettavana, sain tiedon työpaikalla: semmoinen ihminen soitti - arvasin heti. Soitin itse perään. Samuelista tuli tieto, leivottiin pipareita, jauhoisilla käsillä nostin luurin: minulla olisi sinulta kysyttävää, voitko istua... Kummallakin kerralla yllätys, nytkö!!! Mutta niin ihana tieto, vaikka hämmentävä, alkoi monet tunteet, ajatukset pyöriä.


  Me olemme hyvin erilaisia. Jotkut ovat ilman vertaistukea, jotkut pitävät vertaistukea tärkeänä, ovat enemmän tai vähemmän yhteyksissä toisiin adoperheisiin. Itse kuulun niihin, jotka pitävät muut adoperheet, Etiopia-perheet tärkeinä. Kyllä on ollut rikkaus tuntea heitä, joilla on samanlaisia, erilaisiakin kokemuksia, mutta aina on yhdistäviä asioita, yhteydet vahvistavat, antavat voimia....Myös lapsille on enemmän tai vähemmän tärkeää tuntea, tietää muita adoptiolapsia ja-perheitä. Tuntuu jotenkin pelottavalta, että joku lähtee yksin kulkemaan adoptioperhetietä. Kyllä se niin on, että jos joku ymmärtää, niin se on toinen adoptiotaustainen yksiö tai perhe.


  Nimetty lapsi Etiopiasta. Toivottavasti joudun jonon alkuun, ihan itsekäs toive vaan, että kipuaisi lähemmäksi kärkeä, ei  mitään henkilökohtaista loppupään ihmisille. Ihana kuitenkin aina kuulla ilouutisia, lapsitieto on aina merkki, että jotain tapahtuu. Vaikka sekin on mahdollista, että muille tapahtuu, mutta itse jymähtää paikoilleen odottamaan. Ei, sitä ei edes uskalla ajatella.  Pidetään kuitenkin toivetta yllä.

 

  26.6.2008: Kerroin lapsille, niin kuin aina tapanani on. Etiopiasta on nimetty lapsi jollekin perheelle. Johon Ella sanoin huokaisten: "Ei vieläkään meille".

 

  27.6.2008: Huh, huh, uskaltaakohan sitä soitella enää adoptiota hoitaville tahoille, on tunteet nykyään aika pinnalla, olen kuin tiikeriemo valmis raapimaan. Soitin tänään ja vaikka kieli oli keskellä suuta tai olisi pitänyt olla, niin tuli vähän liikaa puhuttua. Kun hyvin menee, niin on valmis halaamaan maailmaa, mutta kun odotus jatkuu, niin alkaa olla ärsyyntynyt olo. En voisi enempää Kolkkua odottaa. Välillä tuntuu, että en edes saisi odottaa, kun on jo kaksi lasta... Mutta meillä odotetaan kolmen voimin! Tänään asiallisen mukavan keskustelun viesti oli: kesän voimme viettää rauhassa, ei tarvitse säikkyä puhelinta. Toivottavasti syksy tuo viestin Etiopiasta: kuka on meidän Kolkku.

 

  Lapset miettivät tänään Kolkun tuloa. Miten järjestellään huoneet, sänkypaikat, jos on poika, miten sitten, jos on tyttö... Ella muistutti, että pitää ostaa omat nukenvaunut, niin ja pojalle tietenkin potkuauto. Tärkeää oli, että jos Kolkku on kuolaava, niin lähelle tietokonetta ei voi päästää ja vielä jos Kolkku ei ole tavoille oppinut, niin voi vielä hakata käsillä näppäimistöä. Monet on lasten huolet. Äiti katseli  kantoreppujen mainoksia, niin saisi Kolkun mukavasti lähellä pidettyä ja kannettua. Jos entiset merkit paikkansa pitävät, alussa siivotaan ja  tehdään ruuat lapsi sylissä ja ehkä välillä repussa, jos sen hankkisi.

 

  1.7.2008: Ostettiin Kolkulle tänään urheilushortsit. Ostin Ellalle ja Samuelille  samanlaiset urheilushortsit, mutta eri väriset. Ella vaati, että Kolkulle pitää ostaa samanlaiset pienemmät ja väri piti olla sellainen, että käy kummallekin. Asia oli tärkeä, niin tuli shortsit ostettua. Samuel on puhunut, että jos Kolkku on poika, hän nukkuu Kolkun kanssa vierekkäin, kun kuulemma hänen kaveri nukkuu pikkuveljen kanssa vierekkäin. Juteltiin, että jos entiset merkit paikkansa pitävät, aluksi yöt ovat levottomia ja siihen tarvitaan äitiä rauhoittelijaksi ja lohduttelijaksi.

 

  10.7.2008:  Tämä odotus on myös luopumista, surutyötä, kasvamista uuteen ajatteluun... Kun aloitin kauan, kauan sitten, luvattiin, että vauvakin olisi mahdollinen meidän perheeseen. No, ajat ovat muuttuneet ja ikäkin tässä äidillä lisääntyy, kun odotus jatkuu. Joten ensin oli vauva, kun ensi kertaa kyselin, vuosi sitten n. 1 v ja nyt taitaa olla noin 2 v mahdollinen ja ensi vuonna noin 3 v jne. Pienin Kolkun ikä. Niin se aika kuluu. Jos Kolkku olisi tullut yhtä nopeasti kuin Samuel, minulla olisi ollut noin 1 v, 5 v ja 8 v (ihana sarja), nyt myös lasten iät ovat nousseet ja ikäerot Kolkkuun kasvaneet. Mutta näin sen piti mennä tällä kertaa. On vaan aikalailla erilaista, kuin mitä aikoinaan kuvitteli meidän perheen olevan.

 

  21.7.2008: Tänään sattui uskomaton tapaus. Ostettiin kirpparilta shortsit Kolkulle (käy kummallekin). Ja uskomaton juttu, tuli ihan outo olo, kun kotona huomattiin, että shortsit oli nimikoitu sillä nimellä, joka on ajateltu antaa poika-Kolkulle. Nimi ei saa olla yleinen. Saa nähdä tuleeko tyttö-Kolkunkin nimi vastaan kirpparivaatteissa.

 

  4.8.2008: Välillä tuntee olevansa kuin työnhakija, kun yritetään olla mahdollisimman hyvä perhe juuri Kolkulle. Valitkaa ihmeessä meidät Kolkulle, me ollaan juuri oikeanlaisia. Katsokaa tarkkaan ulkomuodot, luonteet, vahvuudet, perhekokonaisuus, suku, ikä... kaikki kohdallaan, juuri sellainen Kolkku-perhe. Apua, jos me ei kelvata ollenkaan, aina joku muu perhe loistaa... ei sellaista uskalla edes ajatella. Tarpeeksi jännää on, että tulee adoptioluvan uusintapaprut lähiaikoina... jos ei saisikaan jatkolupaa, jos ne katsoisi jo ihan toivottamaksi hakijaksi. Sitäkin saa taas syksyn jännätä. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

 

  5.8.2008: Samuel on huolissaan, ettei me lellitä Kolkkua pilalle. Samuel on nähnyt lapsia, jotka ovat saaneet kaiken periksi, ja he ovat ÄRSYTTÄVIÄ. Uskon, että Kolkusta tulee lellitty, ei äidin lellimä, vaan sisarusten. Ainakin kun kuuntelee sisarusten suunnitelmia, ja yksi sukulaistyttö on jo varannut mahdollisuuden päästä hoitamaan ja lellimään Kolkkua.

 

  12.8.2008: Uusi toimintavuosi alkaa, uskaltaakohan sitä luvata itsensä projekteihin, koulutuksiin ym. tehtäviin, jos vaikka ihme tapahtuisi ja jäisikin äitiyslomalle. Sisällä on pieni toivonliekki, jos vaikka vuoden aikana jotain tapahtuisi, mutta varmaan tulee vaan pettymään. Meillä on taas monta suunnitelmaa, mihin pitäisi tietää, tuleeko Kolkku ja mitä sukupuolta, ikää hän edustaa. Epävarmuuden kanssa pitää vaan pystyä elämään vuosi vuodelta. Joulukuussa tuleekin neljä vuotta, kun aktiivisesti ollaan Kolkku-prosesissa oltu mukana koko perhe. Toivottavasti loppusuoralla. Uskaltaisiko uskoa sitä pientä tunnetta: saadaan Kolkku kotiin vuoden sisällä, toivottavasti jo lähiaikoina. (Mitään lupauksia ei ole kuultu, vain pieni tunne, toivo lepattaa.)

 

  14.8.2008: Eilen olimme isoilla synttäreillä, ihmiset kyseli: onko mitään kuulunut? Ei mitään. Milloin luulet, että kuuluisi jotain? Ei sitä voi ennustaa. Olen kade bio-odottajille, he sentään tietävät, milloin vauva syntyy (valittavat kyllä kahden viikon epätarkkuutta syntymäpäivässä). Ei jotenkin jaksa olla myötätuntoinen, kun he voihkivat odotuspituutta, ei ainakaan aina. Mutta sellaista se on, ei pitäisi edes purnata. Tiedän kyllä, kun lapsen saa syliin, kaikki synnytysvaivat unohtuvat.

 

  18.8.2008: Tänään löytyi ihminen, joka ei tiennyt Kolkusta! "Onko teille tulossa kolmas? Minä en sitä tiennyt!" Älähti tämä ihminen hämmästyneenä ja harmissaan. "Sama maa? Tietääkö ikää, sukupuolta, milloin tulee?" Kyllä, ei, ei,ei. "Onko tämä prosessi uusi?" Ei, 3,8 vuotta mennyt, tällainen mammutti odotus. "Miten kauan muut odotukset kestivät?" Ella 2,5 vuotta ja Samuel 1,1 vuotta. Välillä tuntuu, että muut ovat järkyttyneitä, miten kauan me adoptiovanhemmat odotetaan, pitää oikein lohduttaa kyselijää. Niin kuin nytkin: Eihän tässä mitään, omaahan me odotetaan. "No, toivottavasti saatte lapsen ennen joulua!"

 

  19.8.2008: Tänään tuli adoptioluvan uusintaohjeet. Hakemuskaavakkeen oheen liitetään rikosrekisteri (tiedä vaikka kahden vuoden sisällä olisi tullut merkintä), lääkärintodistus (lääkärit nettoavat hyvin adoptiohakijoiden kustannuksella, verenpaine on varmaan noussut), virkatodistus (tiedä vaikka olisin mennyt naimisiin tai lapset lisääntyneet), ja sossuun otetaan yhteyttä (vaikka säälittää, kun tietää, että heilläkin varmaan töitä on). Ja sitten kaikkien lupaodottajien iloksi tulen ruuhkauttamaan jonoa (taisi olla 8 kuukauden jono muutenkin, jaksamisia vaan jonoon). Näin se etenee. Ja minua jännittää, kuitenkin, vaikkei mitään uutta pitäisi olla  elämässämme, ainakaan suurta. Kun uusi lupa on kädessä, on silloin taas kakun paikka.

 

  21.8.2008: Yritetty soittaa sossulle tänään, ei saatu kiinni. On sama jännityksen kutina kuin silloin, kun aloitti adoptioprosessin, vaikka eihän tämä sitä tarkoita, että olisi yhtä avoin lopputulos, eihän? Nyt ollaan vaan jatkamassa Kolkun kotiinsaapumisprosessia. Jännittää kuitenkin, apua, jos en läpäise lääkärintarkastusta, tulikin pelleiltyä siitä verenpaineesta, pelleilee niin vielä toteutuu. Ainakaan en ole huomannut, että terveys olisi rapistunut, mutta onhan siellä kaikennäköisiä tutkimuksia: kuulo huonontunut (lapset ainakin väittävät niin, en kuulemma kuule ekalla, sitten täytyy huutaa). Näkö, välillä tuntuu, ettei näekään. Pulssikin varmaan lyö miten sattuu... No, rikosrekisterissä ei ainakaan tietoa merkinnöistä. Kun paperit lopulta ovat lautakunnassa, huh, toivottavasti he näkevät meidät sopivaksi Kolkku-perheeksi, olisihan siellä varmaan monta muutakin mahdollisuutta, muttei meidän Kolkulle. 

 

  22.8.2008: Ei tänäänkään päästy sossun kanssa juttusille. Täytyy ensi viikolla alkaa uusi pommittaminen. Lääkäriaika tilattiin, hinnat oli nousseet, ote väestörekisteristä ja rikosrekisteristä tilattiin. Onhan tämäkin jotain tekemistä, eikä vain odottamista.

 

  23.8.2008: Tuli ostettua taas kirpparilta vaatteita, oli niin ihania pikkutytön vaatteita. Selitin myyjälle, mistä on kysymys: Odotan adoptiolasta ja tieto voi tulla milloin vaan, en tiedä kokoa tai sukupuolta, mutta ehkä tämä koko voisi käydä. Myyjä oli ihan ymmärtäväinen, ei ainakaan näyttänyt kummeksuvalta. Jos vaatteet eivät käy, niin kyllä ne jollekin käy.

 

  25.8.2008: Nyt saatiin sosiaalityöntekijän kanssa sovittua tapaaminen. Ja työpaikalla joustettiin niin, että saadaan tapaaminen järjestettyä. Paperit ovat tilattuina ja lääkäriaika varattu, mikäs tässä ollessa. Juteltiin lasten kanssa papereista, jotka tarvitaan lupauusintaan. Rikosrekisteristä lapset olivat eniten huolissaan: "Mitä jos joudut vankilaan, äiti?" kysyi Samuel huolissaan. Juteltiin lasten kanssa, että kaikkien kanssa on tarvittu samat paperit, rikosrekisterikin, ei lasten tarvitse olla huolissaan, enhän minä ole mitään rikoksia tehnyt. Itseä kyllä vähän nauratti, miten lapset luottavat äitiinsä.

 

  28.8.2008: Nyt ovat paperit valmiina, enää sosiaalityöntekijän kirjoittama selvitys puuttuu. Reilun viikon kuluttua saamme hänet kylään. Katsoin Kolkun kansiota, mihin on tallennettu kaikista papereista kopiot. Näyttää iso mappi täyttyvän pelkästä odotuksesta. Edellisten kansioihin mahtui kotonaoloaikakin: alkupaperit, raportit... Nyt on vahva tyttötunne ja ihmeen rauhallinen olo - ihmeellisiä nämä tuntemukset. Ne tulee ja menee.

 

  6.9.2008: Nyt kuului ilouutinen eli joku onnellinen perhe on saanut lapsitiedon. Pikkulinnut sirkuttivat näin. Aina tällaiset tiedot tuovat tunteet, toivettakin, pintaan -  jotain tapahtuu. Nyt jännitetään, tuleeko lisää uutisia. Ella sanoi: "Olen keksinyt hyvän vitsin. Ajattele äiti, jos maanantaina, kun sossu on meillä, Interpediasta soitetaan: Teille olisi tyttö tai poika." Aikamoinen vitsi totta tosiaan.

 

  8.9.2008: No niin, sosiaalityöntekijä kävi. Kaikki meni hienosti - läpäistiin. Mahtava keskusteluhetki. Nyt vielä kun lupa irtoaa, niin saa rauhoittua odottamaan, alkaa olemaan jo aika normaali olotila. Voi miksei tule tietoa.

 

  9.9.2008: Tänään äiti osti Kolkulle kaksi valokuva-albumia matkavalokuville. Saisi todella jo tieto tulla. Nyt olen taas alkanut säikkymään puhelinta, josko soitto tulee, pitääkin kynä ja paperia ottaa helposti otettavalle paikalle. Minulta oli jäänyt kotipuhelimen töpseli pois pistorasiasta. Sisko soitti: "Hei, pidä nyt ihmeessä puhelin seinässä, ajattele, jos sulle ilmoitetaan Kolkusta." Yritin selittää, että varmaan ne soittavat kaikkiin puhelimiin. "Ei ne välttämättä soita, soittavat jollekin muulle, kun sua ei saa kiinni." Kauheaa, jos niin kävisi.

 

  10.9.2008: Jännitys tiivistyy. Se puristaa kuin kiristyvä verkko ympärillä. Tullut taas lapsitieto, onnea vaan kaikille. Tuleeko yh:lle ja kenelle onnelliselle, sillä porukkaan mahtuu vain yksi yh. Jännittää niin, ettei hengitetyksi saa. Kyllä tässä odotuksessa on ainakin stressin sietokyky testattu. Mutta vaikka jonolla ei ole merkitystä, me siirryttiin taas kärkeen päin. JÄNNITTÄÄ!

 

  11.9.2008: Nyt on ympäristö ihan villiintynyt. Jotkut ovat sitä mieltä, että meille tulee lähiaikoina tieto Kolkusta. Voi olla, että olen itse villinnyt heidät omilla sisäisillä tunteilla tai sitten heilläkin on tullut omat tuntemukset. Jos puhelin on varattu, soitetaan perään: "Olin ihan varma, että nyt ne soitti Kolkusta." Ja kun itse soitan jollekin: "NO? Soittivatko?" Mä olin ihan varma, että nyt ne soitti." Apua, jos tätä kestää vuosi tai enemmänkin, jos oman säikkymisen lisäksi säikkyy lähipiirikin puhelimen kanssa. Minulla on tunne, että Kolkusta tulee tieto, toivottavasti pian. Tai sitten sitä taas pettyy ja jatketaan odottamista. Onhan tässä uusintaluvankin jännitykset, vaikka ei kai niitä usein ole hylätty, mutta mistä sen tietää.

 

  12.9.2008: Naureskelin siskolleni häpeillen, että minulla kulkee mukana paperi ja kynä, jos vaikka tieto tulisi. Sisko sanoi: "Eihän tossa ole naurettavaa, valmistaudutaanhan bio-synnytykseenkin. Nyt vaan toivon, että h-hetkellä kynä ja paperi ovat mukana ja toimivat. Muuten mieletön säästö, kun on ostanut, saanut pikkuhiljaa vaatteita, tavaraa, sängyn, vaatekaapinkin Kolkulle. Ihan rahan arvoinen juttu, kun matka- ym. kulut tulee, ei tarvitse kaikkea ostaa. Vähän tuskaista on, kun ei kohta mahdu elämään, tavarat kadoksissa... Tänään tuli jatkoluvan raakaversio, pieniä lisäyksiä laitettiin, nyt pitäisi kirje viedä kiireellä postiin, päästään taas eteenpäin.

 

  Voi ei noiden lehtimyyjien ja tutkimusten tekijöiden kanssa. Silloin kun ihminen on tässä olotilassa, että odottaa ja säikkyy joka puhelimen pirahdusta. Varovasti katsoo numeron ja sitten kuuntelee odottaen soittajan nimeä kuulostaako yhtään tutulta. Joskus nimi sanotaan niin epäselvästi, että pitää kuunnella firmakin. Ja kun asia selviää, ei tietoa, vaan ihan muuta. Pettynyt nousee ääneen. Tekisi mieli sanoa heti puhelimeen: "Älkää soittako, en ota mitään, enkä osallistu." Silloin varmaan olisi Interpedia ja luulee, että puhun lapsesta. On monta turhaa sydämen muljahdusta ollut. Parhaimmassa tapauksessa soitto tulee kahdesta puhelimesta.

 

  16.9.2008: Hiljaisuus, syvä hiljaisuus. Alkaa toivekin taas hiipumaan. Pieni toiveenlepatus, jos tulisikin tieto, mutta... Huomasin hermostuvani tutuille, kun en saanut häntä kiinni puhelimella, ajatelkaa, jos olisi tieto tullut lapsesta, enkä saa ihmisille tietoa. Ystävät sanovat: "Me ei enää jakseta odottaa, tulisi nyt Kolkusta tieto." En jaksa kyllä minäkään odottaa, nyt on vielä ihan mahdotonta, kun säikkyy puhelinta, ja Kolkku on niin läsnä. Pitäisiköhän soittaa päämajaan, sieltä yleensä saa kylmää vettä niskaan eli realiteetit ja faktat. Sitten ymmärtää rauhoittua odottamaan. Mutta ehkä tarkistan varmuuden vuoksi, onko puhelintöpseli seinässä ja akku ladattu, jos sittenkin...

 

  Uskaltaakohan sitä puhua enää puhelimessakaan, jos juuri silloin soitetaan lapsitieto, ja kuinka monta kertaa soittaja soittaa. Nyt on laitettu koputus puhelimeen. Ja ei uskalla tehdä mitään, mistä ei heti pääse vastaamaan tai ainakin toiminta täytyy olla nopeata. Valmiustilassa... Ja kuinka kauan vielä. Olisikohan Kolkku sittenkin poika?

 

  17.9.2008: Kyllä tämä on tosi hermopeliä, miten olen päätynytkin tällaiseen olotilaan. Lähdin pihalle kännykkäpussi kaulassa, ja siellä paperi ja känny (tietenkin juuri ladattuna). Kun pääsin pihalle, huomasin, että KYNÄ puuttui. Soitin sisälle Ellalle ja pyysin heittämään ikkunasta toimivan kynän. Ella kysyi: "Miksi?" Vastasin: "Jos soitetaan Kolkusta." Ella: "Ai niin." Ja sain kynän, paniikki hellitti.

21.10.2008: Sisko älähti: Voisiko olla, ettet saakaan lupaa ja sä olet kertonut kaikille, noloa? Haluan uskoa, että saan luvan, toista vaihtoehtoa en edes uskalla ajatella, se kuristaa rintakehässä, pelko, jännitys... Kyllä kevenee olo, kun lupa tulee, toivottavasti.

 

22.10.2008: Niin surullista. Lueskelin uusimipia faktoja Etiopia-tilanteesta ja mikäs sen varmempaa saada odotuksen realiteetit kohdalleen eli saada kylmää vettä niskaan. Mistäköhän johtunee tämä uusi epäluuloisuus yh:ta kohtaan, kenellä vastuu, ettei jotkut lastenkodit halua antaa lapsia meidän hellään huomaan. Uskoisin, että yksinhakijoiden raportit, joita lähetämme lapsen kahdeksaantoista ikävuoteen saakka (mitä pidän aivan upeana asiana: etiopialaiset ovat kiinnostuneita lapsistaan, itselle jää dokumentti lapsen vuodesta) on osoittanut, että yh:t pärjäävät. Ja kun ajatellaan, että Etiopialla, lasteni synnyinmaalla on ollut luotto naisiin, jotka Etiopiassa tunnetusti kantavat vastuun lastenhoidosta, eli siltäkään osin ei luulisi olevan ongelma. Mistäköhän on nousseet nämä uudet ennakkoluulot yh:ta kohtaan?

 

24.10.2008: Sattuipa niin, että kerroin (ollisiko n. sadannen kerran ) odottavani kolmatta lasta se voi tulla milloin vaan. Hämmennys heräsi puhelimen toisessa päässä: "Eihän sun mahasta näe ollenkaan!" Selitin koko meidän tarinan. Tällä henkilöllä ei ollut tietoa, että meillä on tällainen kuvio taustalla. Hän kysyi varovasti: "Onko sinulla miestä? Olen ajatellut , että miehesi on aina töissä, kun en ole sattunut näkemään. Minä olen aina luullut, ettei yksin voi adoptoida." Yllättävän moni luulee samaa. Mutta onneksi saadaan ja toivottavasti mahdollisuus adoptioon tulee säilymään.

Olen hieman kateellinen (ihan pikkuisen vain), katsoessani joidenkin maiden prosessia, kun on lid-numerot ym. Eli on jonkinlainen arvio, järjestys... lapsen saannille. Kyllä entinen systeemi Etiopiassakin oli selkeämpi (ne entiset ajat), kun oli jono, lapsitoiveet tietenkin huomioitiin. Eihän silloinkaan päivää tiennyt, mutta suunnilleen, että olet seuraavaksi vuorossa, jos tulee vauva/ sisarus/ isompi.. Nyt sitä on kuin syksyn lehti tuulen vietävänä, ei mitään  kiintopistettä, ennen kun harava sinut nappaa.

25.10.2008: Minulla on rauhallinen olo, olen jotenkin turtunut, nöyrtynyt odottamaan. Yritetään elää päivä kerrallaan. En ole edes säikkynyt puhelinta - ihmeellistä. Odotan jatkolupaa, saisipa joululahjaksi, toivottavasti yleensä saadaan ja meidät katsotaan kelvolliseksi Kolkku-perheeksi. Askel kerrallaan. Olen miettinyt, kun jossain luki, että odotus voi aktivoida menneitä odotuspelkoja, menetyksiä... Itsellä tulee mieleen joulujännitys ja se kutina,jotain samaa tässä on. Odotus on tuonut myös tunteita: lilluva olotila, epävarmuus, suunnittelemattomuus, ennakoimattomuus, itsetuntokin on ollut heikoilla, katetutta, toivoa, epätoivoa, loukkaantunut olo, välillä ihan lyötykin olo ... tässä muutama tunne. En tiedä mitä traumoja noi kertoisi. Niillä uskoisin olevan vielä rankempaa, jotka elävät "heti mulle"-asenteella. Itse sisällä uskon, että asiat menee niin kuin pitää, kaikella on tarkoitus. Oma tulee, kun tiemme ovat valmiit kohtaamaan.

 

30.10.2008: Mistä ihmeestä tulee tämä rauhallinen olo? Muut vielä vouhkaavat: tuleeko tieto, jos nyt soitetaan lapsesta, milloinkahan tulee... Itse olen ihan varma, ettei meidän Kolkusta tule vielä tietoa. Yksi sanoikin: "Ehkä Kolkku on jo kouluikäinen, kun tulee." Sekään ei tunnu mahdottomalt, 4-5 vuotta vielä odotusta, kai se rutiinilla menee. Väärin, niin väärin, mutta tässä ei itse paljon pysty asiaan vaikuttamaan, ikävä kyllä. Nöyryyttä, näyryyttä... Olen yrittänyt työntää Kolkku-ajatukset taka-alalle, huonolla menestyksellä. Ja ajatellut positiivisesti odotuksesta, heikolla menestyksellä, ehkä noi valokuvat pitäisi laittaa albumiin, maalata hylly... Ennen kaikkea täytyy elää tätä hetkeä, onneksi se on aikalailla antoisaa. Jakselkaa!

31.10.2008: Tuttu sai jatkoluvan,upeaa. Itselle tuli apua-tunne, jos en saakaan lupaa, jotenkin olen vain ajatellut, että kaikki kai saa jatkoluvan, mutta jos ei saakaan, enhän todellakaan tiedä. Ei, täytyy sitäkin nyt alkaa jännittää. Jos/kun lupa tulee,on se uusi askel kohti Kolkkua, ja juhlan arvoinen. Mitäköhän nämä pitkät odotukset kaikkine vaiheineen vaikuttavat ihmiseen? Onhan tämä aikamoista stressiä. Pitkät stressaavat kokemukset tutkimusten mukaan vaikuttavat psyykkeeseen, elimistöön, parisuhteeseen... Olisi mielenkiintoista tietää, onko tällaisella vaikutusta. Jääkö odottajapersoona päälle, tuleeko tyhjä olo, kun ei enää odota? Miten, kun pitkä odotus saavuttaa h-hetken? Ihminen kestää ihmeitä. Meillä alkaa aktiivisen odotuksen viides vuosi joulukuussa. Ja sain tietoe, ettei meille todennäköisesti ole lähiaikoina tulossa Kolkkua. 

Kyllähän tässä kyynel silmäkulmaan vierähti. Ei enää jaksaisi odottaa, mutta pakkohan se on, kun Kolkun kerran kotiin haluaa. Kyllä ovat arvokkaita ystävät, sukulaiset..., jotka jaksavat tukea, ja monta kannustavaa, ymmärtävää viestiä ja puhelinsoittoa on tullut. Itselle  kyllä tuli pelottava ajatus, jos me ei saada Kolkkua. Ja myös ajatus, että Kolkku on taas vanhempi ensi vuonna. Ärsyttää jo ne lausahdukset: "Ai sä sain noin vanhan!" Vaikka noi lausahdukset ovat tietty pientä, kunhan saadaan vaan Kolkku kotiin. Pitkän odotuksen myötä ehtii käydä surutyötä läpi asiasta kuin asiasta, pureskelemaan, nielemään ja märehtimään. Itselle ehtii tulemaan isompi Kolkku mielikuvaksi, aina vaan isompi (joudunkohan myymään rattaatkin...). Kuitenkaan en epäile, ettei meille tule meidän oma Kolkku, ja juuri oikeaan aikaan. 

1.11.2008: Laitoin kynät ja paperit pois lähettyviltä, eli vältän elämistä valmiustilassa. Sanoin lapsille, että meille ei tule lähiaikoina tietoa Kolkusta, lapset sanoivat: "Aha." Olen purkanut sisintäni vertaistuelle, siskoille ja muutamalle muullekin. Kirjoittanut tunteet ja ajatukset Kolkun odotuspäiväkirjaan. Alkanut suunnittelemaan elämää ilman tieto-odotuksia muutamaksi kuukaudeksi eteenpäin. Puhelintakaan en säiky, odotan oikein lehtimyyjien soittoa, tiedä vaikka tulisi hyvä tarjous, voin lueskella lehtiä odotellessa. Siirryn ostamaan Kolkulle isompia vaatteita (en uskalla vielä pieniäkään laittaa eteenpäin, ehtiihän tässä). Olen muuttanut mielikuvaani isommaksi Kolkuksi, ei ehkä vauvanpyöreä enää, on ehkä omatahtoisemp, osaavampi... katselen ympärilleni ja bongaan isompia lapsia: tollainenko? Pidän ylllä toiveikasta odotusmieltä. 

26.11.2008: Hellämielisesti sanoin Samuelille:"Mitä äidin vauva?, johon Samuel vastasi: "En mä mikään vauva, sun vauva on Etiopiassa." Tänään katselin etiopialaisen lapsen kuvaa. Pieni lapsi, joka katsoi tiiviisti kameran kautta minua. Tuli mieleen, millainen on Kolkku? Toivottavasti odotus ei lopu lyhyeen, sillä jatkolupaa ei ole tullut vieläkään. Kakku on valmiina pakkasessa, heti kun lupa tulee, me juhlitaan. Aika monta juhlaa on ollut tämän odotuksen aikana, ja kakkuja, herkkuja on tullut syötyä. Tulisi nyt se lupa. 

27.11.2008: Juttelin tänään vauvaa odottavan naisen kanssa, toisella oli jo runsas vatsanseutu ja lapsen syntymäkuu ja toisella ei mitään tietoa mistään, eikä pahemmin vatsaakaan. Odotuksen jännitys ja tulokkaan persoonan mietintä yhdisti. Juttelin tänään myös työkaverin kanssa tulevaisuuden työkuvioista. Yhtäkkiä työkaveri muisti: "MUTTA MITEN SINUN VAUVA, vai etkö sä saakaan sitä?" Tulevaisuutta on suunniteltava, ihan kuin lasta ei tulisikaan, mutta kun tieto tulee, muutetaan suunnitelma. Ja TOIVOTTAVASTI MEILLE TULEE KOLKKU, ei varmaankaan enää vauvana, ehkä pienenä taaperona. Häiritsee, kun ei jatkolupaa ole tullut, ja välillä miettii, ollaanko me sopiva perhe kenellekään. Tänään on Samuelin tietopäivä, 7 vuotta kulunut siitä järisyttävästä uutisesta: Sinulle olisi pieni poika!

5.12.2008: Toiveikas, epätoivoinen, onnelline, kade, vihainen (ei välttämättä kohdetta, jollekin vaan), itsekäs (MINUN ODOTUS, vaikka tiedän, että moni on hurjassa odotustilanteessa nykyään), pelot (jos ei saakaan...), varma, luottavainen (kyllä kaikki menee hyvin)... monet ovat olleet odotustunteet. Ylä- ja alamäkeä, aallonharjalla ja pohjalla. Juhlia on riittänyt erilaisissa etapeissa, jännitystä odotuksen eri käänteissä. Olenkohan edes sama ihminen, kuin odotuksen alussa 4 vuotta sitten? Olisinko uskaltanut lähteä koko prosessiin? Mutta jos ei uskalla, ei mitään saakaan. On tämä ollut arvokas, elämänkoulu, vaikka voisi lapsen helpomminkin saada. Jos/kun Kolkun saamme kaikki tämä on kannattanut kokea. Tänään on taas tullut upeita kannustussoittoja ja aivan mahtava viesti, jonka säilytän pahan päivän varalle. Ystävät ja suku kannattelee, ja kaikella on Jumalan tarkoitus. Jaksellaan.

Tämä odotus on todella vuoristorataa, vaikka en enää tiedä olenko odottajakaan, kun jatkolupaa ei ole tullut - tuleeko ollenkaan? Onneksi Joulu tulossa ja sen mukana omat vipinänsä. Viime vuonna kuvittelin, että Kolkun nimi olisi ollut tämän vuoden joulukorteissa, mutta eipä olekaan.

7.12.2008: Olen ilokseni seurannut, että Yh:n tilanne on vähän parantunut. Nyt Yh on taas saanut poikiakin ja alle yksi vuotiaitakin. Inhimillisyys antaa väljyyttä lapsen saannille. Rajoitteet hankaloittavat. Ja onhan mahdottoman mukavaa lähteä lapsen elämää seuraamaan pienestä, myös Yh:lle. Olen itsekin monesti miettinyt, kun tilanne tulee meilläkin nyt olemaan erilainen, eli lapsi on isompi, miten kiintymys, yhteiselämä... alkaa rullaamaan. Uskoisin, että ne joiden lähipiirissä ei ole paljon lapsia, 5-vuotiaskin tuntuu pieneltä. Mutta kun itse hoidan lähes vauvoja päivittäin ja 3 v on jo 'iso' ja suvussa, kaveripiirissä on useampi alle 70 cm. Niin saa nähdä miltä tuntu. Sisko sanoikin: "pieni se on ja uusi", ystävä: "me ei yhtää epäile, ettet tule kiintymään". Olen kuullut ja nähnyt onnistuneita isompi lapsi- adoptiooita. Ja on vauva-adoptiossakin epäonnistumisia. Se tulee olemaan erilaista, itseasiassa mielenkiintoista.

Vaikka pohdinnat tuntuvat itsekkäiltä, joku voisi ajatella "OLISI TYYTYVÄINEN KUN LAPSEN SAA, ON JO KAUAN ODOTTANUTKIN." Kun pelot, mietteet, ristiriidat... on pureskeltu, mietitty ja keskusteltu, niin olen jo valmistautunut jollain tavalla asiaan. Minä olen edellistenkin kanssa ollut pelosta, huolesta jäykkänä. Ja silloin on ollut helpompi hyväksyä vaikeitakin asioita. Minulla huolet iski päälle hakumatkalla: Ellalla epäiltiin kehitysvammaa, ja oli ollut niin kipeä, että oli ihme, että oli elossa. Samuel meinasi kuolla käsiin: oli nälkiintynyt, heikossa kunnossa, 40-asteen kuumeessa, vesiripulissa. Kummallakin kehitys tosi jäljessä. Jos olisin mennyt ruusunpunaisilla silmälaiseilla, olisi järkytys ollut melkoinen. Nyt menen hakemaan uhmaikäistä, joka ei suostu päästämään lähelle, ja tiedä mitä vielä. Voi vaikka iloisesti yllättyä. 

8.12.2008: Kirje, ja kulmassa olevaa symbolia katsoessa IP:stä. Apua, mitä kirje sisältää, ajatukset lähtivät villiin laukkaan: Lapsitieto, ei, sillä se soitetaan, mutta jos olisi tullut vahingossa kirjeenä, ei sellaista vahinkoa tapahdu. LUPA, tai sitten tieto, ettei tule lupaa, tai lisäselvityspyyntö, uskallanko avata edes kirjettä. Varovasti repäisin vähän kulmaa auki ja lopulta aukaisin kirjeen kokonaan: TIEDOTE adoptiohakijoille. Helpotus ja pettymys.


12.12.2008:
Oli tullut taas lapsitieto, hienoa. Iloinen viesti oli, että lähiajan lapsitiedoista yksi meni Yh:lle. Ihanaa, että Yh:den etanajonokin etenee. Myös kelan adoptiotuki (tai mikä se nyt onkaan) oli noussut, no jotain hyötyä edes tästä odottamisesta. Pelolla mietin, jos korvaus nousee uudelleen odotukseni aikana, en sen takia pelkää, että rahaa tulee lisää (ainahan sitä tarvii, ja myös kulut nousee), vaan sen takia, että silloin olen odottanut monta vuotta lisää. Oikein ihanaa joulun odotusta kaikille.

18.12.2008:
Ystävä oli nähnyt unta. Olin lähdössä hakumatkalle. Hän oli meillä kylässä  ja minä kiireisenä pakkasin. Olin ihmetellyt unessa, että miten sain niin pienen, 4-6 viikkoisen. En millään uskonut: "Sehän on vielä ihan vauva,miten se voi olla totta!" Sanoin ystävälle, että yrittäisi nähdä jatkounen, miten me tullaan Etiopiasta, oliko lapsi oikeesti 4-6-vuotias. (Se voisi olla lähempänä meidän Kolkun ikää, jos me Kolkkua yleensä saadaan. Jatkolupaa ei ole vieläkään saatu, aika huolestuttavaa sanoisin.)

 23.12.2008: Huomenna on Jouluaatto, emme saaneet ainakaan kahta toivottua lahjaa. Tietoa Kolkusta, eikä jatkolupaa. Tämä on myös pitkästä aikaa Joulu, kun emme hankkineet Kolkulle yhtään lahjaa. On ollut matalan profiilin olo, ei ole tuntunut hyvältä hankkia mitään, onhan noita tavaroita, vaatteita... meneeköhän nekään käyttöön? Olisi edes tullut lupa, olisi vähän toiveikkaampi olo. Jotkut ystävät olivat rohkeasti laittaneet Kolkun meidän perheen nimien jatkoksi, mikä lämmitti mieltä. Joku vielä uskoo, että Kolkku muuttaa meille, ja pienten askelten läpsytys kuuluu meidän kotona. Pyysin tässä yhtenä päivänä Samuelia viemään lelunsa hyllyyn. Samuel: "En vie, ei tarvitse enään sitä, sen saa Kolkku." Vaikka lahjoja ei Kolkulle ole, on hän mielessä, sydämellä. Ikävä on, niin että sydämestä puristaa. Ehkä ensi Jouluna Kolkku on kotona, TOIVOTTAVASTI.