Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Sallan päiväkirja 2009

 

4.1.2009: Tuttuni jutteli minulle: "Mikset nosta Kolkun ikärajaa? Ajattele nyt miten pieni meidänkin 4-vuotias on? Kyllä 4-vuotiaskin tarvitsee kotia ja perhettä. Sinulla olisi resurssejakin ottaa isompikin. Ajattele lapsella on mielenkiintoinen menneisyyskin. Ja monesti isommat ovat saaneet bioäidin hoitoakin pidempään, voivat olla tasapainoisempiakin kuin vauvat." Totta jokainen sana ja täytyy tunnustaa, että minulla on sisällä pieni tunneverso kasvamassa: miksei todellakin meidän Kolkku voisi olla isompikin. Vielä ei ole aika sanoa sitä ääneen, se on tunne, joka on nousemassa vähitellen sanoiksi ja tietoisuuteen. Rokotukset käytiin ottamassa loputkin. Nyt pitäisi olla kaikki, jos ei tarvitse uutta kierrosta. Vähän kyllä hirvitti rokotuttaa, kun lupaakaan ei ole tullut. Rokotukset turhaanko?

6.1.2009:
Olimme tänään pysäkillä. Siihen tuli äiti lapsineen (samaa väriä kuin lapseni). Rattaissa istui n. 2- vuotias lapsi. Ella ja Samuel pelleilivät ja ihana pieni kiharapää (todennäköisesti vaikka hattu olikin päässä) nauroi kaksinkerroin. Minulle tuli ihana tunne: siinä minun kolme. Lainasin tätä pientä hetkeksi meidän perheeseen. Hienolta tuntui. Kunhan vaan saataisiin meidän perhe kokoon.

8.1.2009: Järisyttävää, muttei sitä mitä luulette. Minulle tuli tänään puhelu, onneksi olet suhtkoht tasapainoisessa tilassa nyt. ”Hei täällä X Interpediasta.” Minulla lähti päässä pyörimään sata ajatusta: hyvä vai paha uutinen? Lapsesta? Luvasta, positiivinen vai negatiivinen? Selvennystä pyydetään? Apua, mitä? Ensi lauseet meni varmaan ohi, mutta sitten aloin ymmärtämään, mistä oli puhe. Asia oli mielenkiintoinen ja kivakin, muttei Kolkusta. Jännitetään lupaa edelleen. Tilastoja katsellessa iski pienoinen paniikki. Nyt odotan lasta, jonka ikäistä ei pääsääntöisesti tule Etiopiasta, eli isompaa. Etiopiasta tulee nykyään 0 – 1- vuotiaita. Tänään ostettiin Kolkulle pusero (väri käy kummallekin ja koko isompi).

10.1.2009: Täällä ollaan herkistelty, kun tänään on Ellan 10 v luovutuspäivä. Aina palaa mieleen ensi hetket, kun sain Ella-vauvan syliin, niin pienen. Hän uikutti minun sylissä rintaa vasten ja katsoi välillä ylös äitiä kasvoihin. Matkakuvia katsellaan ja herkkua olisi tarkoitus syödä huomenna, sillä juhlan toinen osapuoli Ella on kummien kanssa Tampereella. Melkein voi haistaa ne Etiopian tuoksut ja tuntea tunnelmat. Ensi hetket oli hämmentävän onnelliset, siitä se yhteiselämä alkoi. tuli myös väkisin mieleen, kumpa Kolkun ensi hetket saisi kokea tänä vuonna. Tämän muistelun jälkeen kannattaakin taas odottaa.

11.1.2009: Tuntuu välillä olevan vallalla, että ainoa oikea tapa on mennä koko perheen voimin hakemaan uutta perheenjäsentä. Ihan mukavaa sekin. Olen itse hakenut Samuelin ilman Ellaa (meillä oli pätevä syy, johon saimme päättäviltä tahoilta ohjeet). Ikävä oli tajuton. Mutta jälkikäteen ajatellen oli hienoa, että sain keskittyä vain Samueliin reilun kahden viikon ajan. Samuel oli tosi kipeä, takertuva, itkuinen… Nyt hän sai äitinsä huomion ja kummitätinsäkin sataprosenttisesti, ehkä ainoan yksilöllisen huomionsa koko pienen elämänsä aikana. Toisaalta äiti sai Samuelin jakamattoman huomion, sisko nimittäin oli tosi tärkeä heti Suomessa. Jos Ella olisi ollut mukana, en tiedä mitä reaktioita hänelle olisi tullut taustansa takia, niihin olisi pitänyt pystyä vastaamaan. Ellalla oli hyvä turvallinen ja tuttu hoito, ja kivaa ekstraa siellä, se onkin jo uusi tarina. Asioilla on monta puolta, hyvä niin ja hyvä näin.

12.1.2009: Samuel huokasi tänään: ”Ei me saada Kolkkua, olisi se jo tullut. Vaikka olisi se ollut kivaa, jos me oltaisiin saatu.”

14.1.2009: Eilen oli lautakunnan kokous, ja kun me odotetaan edelleen jatkolupaa, niin tänään postia hakiessa, katsoin tarkkaan postilaatikon, tuliko kaikki. Varovasti kannoin postit sisälle, ettei mitään pääse putoamaan, tarkistin vielä perään katsoen, ettei pudonnut. Sisällä katsoin tarkkaan postin, ravistelin lehdet, ettei vaan välistä löydy mitään. Ei löytynyt, mutta en tiedä uskaltaisinko avata, jos jotain määrätyllä logolla varustettua kirjettä löytyisi? Kauankohan posti kulkee? Huomenna uusi tarkistus, ja ensi viikolla uusi kokous ja uudet tarkastukset.

15.1.2009: Nyt se kai tuli, nimittäin jatkolupa. Oli niin virallisesti ja monimutkaisesti ja ennen kaikkea englanniksi kirjoitettu, jota en pahemmin hallitse, etten  usko ennen kuin joku sanoo, että meillä on lupa. ’Lupa’ oli jo myönnetty lähes kuukausi sitten (monta turhaa jännityksen päivää – tyhjä olo nyt). Sos. turvatunnus oli mennyt väärin, joten saan vielä toisenkin luvan lähipäivinä. Alkaa jo tuntumaan, että me todella saadaan joku, sillä Samuelin prosessia väritti väärät nimet, vääriin paikkoihin kirjoitetut nimet, väärät kuvat… tehtiin Suomessa ja Etiopiassa useammat yritykset saadaksemme oikeat paperit. Ja tulos oli ihana.

18.1.2009: Ystäväni oli adoptioneuvonnassa, lopetti sen, löysi miehen, meni kihloihin, naimisiin, muutti asuinkaupunkia, vaihtoi työpaikkaa, sai tyttären ja juuri kohta saa toisen lapsen. Kaiken tämän hän teki sinä aikana, kun olen odottanut Kolkkua.

19.1.2009: Sydäntä puristaa pelko, epäitoivo, väsymys, suru... Jos ei toivotonta, niin vaikea on kuulemma meidän perheen tilanne päämajan mielestä. Jäitä tuli niin, että palelluttaa. Keskustelu oli kuitenkin asiallinen, vaikka faktat ovat kovat. Vaikeaksi tilanteen tekee, että minulla on kilpailijoita, lapsen ikä on sellainen, ettei Etiopiasta Suomeen tule ja oleh Yh. Emme ole toiveperhe kenellekään nähtävästi. Surullista niin surullista. Emme aio vielä heittää pyyhettä kehään. Meillä on lupa nyt melkein kaksi vuotta, joten TOIVOMME NÖYRÄSTI, että meidät kuitenkin muistetaan, kun lapsille valitaan perheitä.

26.1.2009: Lapsitietoja tullut, vauvatietoja.... ihanaa, kun tietoja tulee. Nyt me, joilla on toiveena isompi, ikärajoitteet.... odotamme isompia, odotamme edelleen. Milloinkahan isompia alkaa tulemaan, mihinköhän isommat menee? Jossain vaiheessa ei muuta tullutkaan kuin leikki-ikäisiä, n. 10 v sitten, lapsitiedot ovat muuttuneet kovin vauvapainotteisiksi. Toivottavasti tulee isompiakin, pakkohan sieltä on tulla. Meidän perhe roikkuu jonossa ja maksaa pyydetyt maksut (nekin nousivat kunnolla, kaikki maksaa, niinhän se on). Eiköhän mekin joskus Kolkku kotiin saada.

30.1.2009: Tänään tuli versio adoptioluvasta, nyt niitä onkin stereona Kolkun kansiossa. Tänään tulleessa näytti olevan tiedot oikein. Ilmoittauduin huomiseksi adoptioseminaariin, kun lapset lähtevät sukulaisten kanssa mökkeilemään. Aina kursseista on jotain irronnut: oivalluksia, ajatuksia, tietoa, mieleenpalautuksia... Ja mukava nähdä muita, ties vaikka tuttuja.

31.1.2009: Seminaari oli antoisa. Mielikuvalasta rakentamaan rohkeasti, se tekee mieleen tilan tulevalle lapselle. Hyvä on miettiä myös omaa tulevaa vanhemmuutta ja perhekokonaisuutta. Unelmaa lapsesta kannattaa kannatella. Jos käy huonosti (toivottavasti ei käy), surraan lapsitoiveen kuolema (kauhea suruhan se olisikin). Voimme ainoastaan hoitaa omaa hyvinvointia, muuta ei voi. Vaikutusmahdollisuutta lapsen tulemiseen ei ole, viranomaiset hoitavat sen puolen. Annetaan aikaa läheisille käydä omalta osaltaan lapsen odotus. Kiintymyssuhteen rakentaminen saattaa viedä lapsen kanssa aikaa, mutta lopputuloksen laadulla ei ole eroja biolapseen verrattuna. Lyhyesti jotain tästä päivästä.

4.2.20009: Nyt se on tapahtunut, eli mielikuvalapseni on kasvanut. En enää kuolaa vauvojen perään, onhan he suloisia, mutta... Nyt sydäntäni sykähdyttää n. 2-3 -v vuotiaat lapset. En saa millään silmiäni irti heistä, näen sallaisen meidän perheessä. Samuel toivoo veljeä, olen huomannut sen rivien välistä. Hän ihailee TupHupuLupu- veljeksiä ja niiden tekemisiä. Ella ei taida toivoa muuta kuin pientä. Äiti toivoo, että saadaan joku.

5.2.2009: Surullista oli taas kuulla uudet uutiset adorintamalla. Miksi tuntuu, että adoptiot vaan pitkittyy ja mutkistuu? Lapsia on maailmalla, ja vanhempia on, jotka haluavat lapsia, miksi näiden välinen tie on niin kivinen ja mutkikas?? Uutiset koskivat tällä kertaa Etiopiaa, mutta lähiaikoina on ollut vuorotellen kaikki maat tapetilla. Hakupapereita ei oteta vastaan vähään aikaan, odotusaika pitkittyy, seurataan tilannetta... Tämä myös ikävää kaikille hoitaville viranomaisille. 5 lasta nimetty tänä vuonna Etiopiasta, luulisi, että on tulossa hyvä lapsilykky tänä vuonna. Muutokset ovat menneet huonompaan jo jonkin aikaa. Täytyy vain toivoa, että suuntana olisi vähitellen paremmat uutiset. Sillä adoptiorintamalla on muutokset mahdollisia kumpaankin suuntaan. Joskus jonot vetää, joskus ei. Kyllä ilouutinenkin kuuluu, joskus.

8.2.2009: Aikoinaan, kun minulla oli vain Ella, eräs sukulainen kysyi minulta: "Kutsuuko Ella sinua äidiksi?" Tietysti, vastasin. Millä hänen pitäisi kutsua? "Ajattelin, että Sallaksi." Muistan miten loukkaannuin, vieläkin tunnen sen tunteen. Muille lapsille olen Salla, omille äiti. Sukulainen ehkä ei pitänyt oikeutettuna, että kutsun itseäni äidiksi, en tiedä mitä hän tällaisella kommentilla yritti viestittää. Mutta olen vakuuttunut, ettei bioäidiltä kysytä näin. Hauska kysymys, jota kysytään vieläkin. Jopa sellaiset, joille olen juuri kertonut, että lapseni ovat tulleet Suomeen vauvana. "Puhuuko lapsesi suomea?"Ikävä kyllä, eksoottinen ulkomuoto ei takaa jonkun muun kielen osaamista. Väkisinkin ovat oppineet suomen kielen, Ella 10 vuoden ja Samuel 7 vuoden Suomessa olon jälkeen. Ymmärrän kyllä, että vieras kysyy lapsilta englanniksi jotain, siihen varmaan joudutaan tottumaan, kun lapset kasvaa. Minulla on kyllä tapana aloittaa aina suomeksi Suomessa keskustelut linja-autoissa, pysäkeillä, kaupoissa.... Joskus voi olla, ettei joku osaa suomea, sitten siirrytäänkin elekieleen. Ja lopuksi tämän hetken tilanteesta, Kolkun odotuksessa rauhallinen vaihe, ei suuria tunnekuohuja. Nyt kuitenkin on lupa, joten voi rauhassa odotella. Pitkät ovat odotukset kautta linjan. 

9.2.2009: Saa nähdä mihin suuntaan adoptiorintamalla menee. Nyt tuntuu tiet nousevan pystyyn kaikkien maiden osalta ja kaikenlaisilla perhekokonaisuuksilla (on lapseton pari, suurperhe, yh...) Tilanne on ikävä kaikille. Voi olla kuitenkin hyvä, ettei maajonoihin oteta liikaa hakemuksia, siinä on vaarana, että paperit vanhenee, viimeksi jonoon tullut saakin lapsen, ja maata on helpompi vaihtaa (jos ei ole maasitoutunut), jos joku sopiva maa alkaa vetämään paremmin. Kuitenkin hakija on jo registeröity jonottajaksi, vaikkei paperit ole vielä maassa. Kun tilanne helpottuu, maajonoon jonottavat pääsevät eteenpäin. Sitä kannattaa sitten juhlia. Katson taakse päin n. 13 vuotta ja voin vakuuttaa, että tilanne on muuttunut vuosien varrella suuntaan jos toiseen. Jono ei vedä ja yhtäkkiä mennään vauhdilla eteenpäin. Toivotaan, ettei tämä ole lopullinen suunta, että kaikki vaan vaikeutuu, sillä perheitä tarvitsevia lapsia kyllä on. Jaksellaan.

10.2.2009: Mietintää, mietintää... Etiopiasta on tullut nykyisinkin tavallinen määrä lapsia. Sieltä on tullut näinä vuosina muutamasta lapsesta lähelle kahteenkymmeneen per vuosi. Myös lapsitiedosta hakumatkaan aika on vaihdellut, Ellan aikaan odotus tiedosta-hakuun oli 4 kk-1v, meillä 6 kk. Samuelin aikaan oli suunnilleen sama kuin nyt 3 kk-4 kk, meillä 3 kk. Ainoa pieni pettymys on, että nykyinen Etiopiapään asioita hoitavan henkilömäärän huomioiden olettaisi, että sieltä tulisi enempikin lapsia, toivotaan parasta. Suurimmat muutokset ovat Kiinan ja Kolumbian lapsimäärien huima väheneminen ja joidenkin maiden poisjääminen (mm. Romania, Vietnam...), joitain uusiakin kontakteja on tullut, onneksi. Myös hakijamäärät ovat lisääntyneet, mitä en ihmettele. Ainoa mikä on varmaa: muutoksia on ollut vuosien varrella. 

No niin, tänään törmäsimme rasismiin. Nuorehko siististi pukeutunut mies, yhtäkkiä hän kääntyi minuun päin rautatieasemalla ja sanoi: "Lapsesi ovat samanlaisia kuin isänsä, senkin huora!" ja äänensävy oli sellainen, ettei ollut positiivista sanottavaa lasteni isästä ja sitten ruoja sylkäisi takkini hihalle ja näytti kuuluisat käsimerkit. Harmi, kun ei ollut poliisia lähellä ja oli kiire. Ja pitihän minunkin kommentoida, kannattaisi joskus olla hiljaa. "Ei sunkaan asiat taida hyvin olla." Sain lisää sormimerkkejä. Ja mies oli ihan siistin ja fiksun näköinen?! Jatkoimme inhottavasta rasismitilanteesta Lahteen hoitamaan Ip:n pyytämää tehtävää räät Salla-äidin takin hihassa. Tehtävä onnistui hyvin. Kyllä uhkaava tilanne on järkyttävä, pelottavakin. Itse tärisin raivosta, en ehtinyt pelätäkään. Lapsille neuvoin, ettei kannata edes kommentoida tollaisessa tilanteessa, se voi vain pahentaa. Koin oloni turvalliseksi, kun oli ihmisiä paljon ympärillä. Toisaalta ei ne ihmiset aina takaa, että joku auttaa tosi paikan tullen. Tapahtuneessa oli monta kohtaa, joista olisi voinut ilmoittaa poliisille: uhkailu, nimittely, räkiminen, rasismi... Mutta tilanne oli nopeasti ohi ja millä miehen olisivat kiinni saaneet. Tollaset tyypin pitäisi saada vastuuseen. Lapsille oli toisaalta hyvä olla äidin kanssa tapahtumassa, keskustelua syntyi.

11.2.2009: Mitenköhän tulee vaikuttamaan nämä tiukentuneet adoptiotilanteet? Pelkään, että alkaa 'rodunjalostus', valikointia, kuka on hyvä vanhempi, ihannevanhemmuus? Nuoret, vanhat, parit, terveet, vähän, paljon elämänkokemusta, rikkaat, hoikat, koulutetut... mikä tulee painamaan? Eiköhän Yh:t putoa taas kivikkoiselle polulle, vaikka olisi kuinka ja paljon lapselle annettavaa. Mielenkiintoista katsoa yhteisissä tapaamisissa näitä tähtivanhempia, millaisia ihmeellisyyksiä ovat ihannevanhemmat. Ennusmerkit kertoo, että lapset tulevat olemaan aina enemmän erityislapsia. Siinä ei pahitteeksi ole, jos vanhemmalla olisi oikeasti jotain annettavaa ja se taas ei ole kiinni siitä onko vanhempi pari, yh, lihava, laiha... Pelkään, että tämä tarina tulee toteutumaan, vaikka onkin mielikuvilla leikittelyä.

Olen kuullut tarinoita, miten lapset ovat jääneet ja jäämässä lastenkoteihin byrokratian takia. Meidän odottavien vanhempien ja kotia kaipaavien lasten vihollinen. Eräässä maassa adoptio on keskitettyy suuriin kaupunkeihi, eikä köyhillä maalaislastenkodeilla ole mahdollista toimittaa vapaana adoptioon olevien lasten papereita virastoon, lapset pysyvät lastenkodeissa. Eräässä maassa lapsia olisi paljon lastenkodeissa vapaana adoptioon, mutta kuka ehtisi hoitamaan paperiasiat, lapset pysyvät lastenkodeissa. Eräässä maassa on kunnia-asia hoitaa omat lapset, lapset pysyvät lastenkodeissa. Eräässä maassa raha tulee kuvioihin, kun asioita aletaan hoitamaan, lahjonta kukoistaa, lapset pysyvät lastenkodeissa. Näitä maita on paljon ja vanhempansa menettäneitä lapsia, ja lasta kaipaavia vanhempia, eikä heidän tiet kohtaa.

 

Yököttää vieläkin eilen rasismikohtaaminen. Takki on syljestä pesty, mutta ajatukset pyörivät eilisessä. Miten paljon tunteita onkaan herättänyt tapahtuma: inhoa, pelkoa, raivoa, avuttomuutta... jotenkin tunsi, ettei voi valmistautua etukäteen, että toimisi oikein. Minulle ainakin miehen käytös tuli täytenä yllätyksenä, ja omat tunteet kuohui päähän.Tuntuu väärältä, että kukaan joutuu kohtaamaan tollaista. Aloin jopa jossain vaiheessa illalla terapioimaan miestä, tiedä mitä traumoja hänellä on. Mutta hyväksyä ei saa. Kauheaa, jos lapset tai kuka tahansa joutuu rasismin kohteeksi, raakaa sanon minä. Haluan kuitenkin, että lapseni voi kulkea pää pystyssä pelkäämättä, mutta turhia riskejä ei kannata ottaa.

 

Ystävänpäivänä 14.2.2009: Kiitos ystävyydestä, kiitos välittämisestä, kiitos ymmärtämisestä, kiitos, kun jaat huolen. Sydämestä toivon meidän kaikkien unelman täyttyvän. Ilman huumoria elämä olisi tylsää. Ilman rohkeutta elämä olisi vaikeaa. Ilman rakkautta elämä olisi toivotonta. Ilman ystäviä elämä olisi mahdotonta. Oikein Hyvää Ystävänpäivää Sallalta kaikille lukijoille! Ystävät, läheiset... ovat tärkeitä meille odottajille, jos muutenkin.

 

Odotus on ollut nyt helpompaa. Se on siirtynyt kauemmaksi, se ei kiedo verkkojaan ympärilleni kuristaen, puristaen, vaatien. Kolkku on kuitenkin meidän elämässä, ajatuksissa, ratkaisuissa koko ajan mukana. Tänään oliln hakemassa varastosta tavaraa, ja siellä todella on tavaraa, Kolkun tavaraa, vaatetta... Hyvä kun alta sain sen mitä hain. Samuel löysi vanhan pienen jääkiekkomailan, ja sanoi, että sen voi antaa Kolkulle, johon Ella virkkoi: "Mitä jos Kolkku onkin tyttö?" Hassua, että sukupuoli tuli esteeksi mailalle, kun meillä kumpikin pelaa välillä innolla jääkiekkoa, Ellakin.

 

Meillä oli eilen kylässä sukulaisia. Annoin pienelle sukulaispojalle herkkua ennen Samuelia. Samuel lähti pöydästä pois loukkaantuneena. Tajusin, että meille on tulossa mustasukkaisuutta Kolkun tullessa. Onhan se suuri muutos erityisesti Samuelille, nuorimmalle, kun perheeseen tulee vielä nuorempi.

 

18.2.2009: "Mä olen joutunut kärsimään jo 5 vuotta!" älähti Samuel. Kysyin, miksi hän on joutunut kärsimään. "Kolkun takia! Aina vaan me odotetaan, saisi se jo tulla." Aihe tuli esille, kun mietittiin, millaisia matkoja tehtäisiin kesällä. Ja äiti sanoi vanhalla tottumuksella: "Uskaltaisiko varata mitään, jos olisi Kolkun vuoro tulla Suomeen." Voi hyvinkin olla, että olemme ensi vuonnakin samassa tilanteessa. Seminaarissa vieressäni istui tuleva äiti, hänellä oli mennyt prosessiin 6 vuotta. Minulla on rauhallinen olo tällä hetkellä, vielä ei ole meidän aika saada 'vauvaa'. Olen käyttänyt hyödyksi odotusaikaa, maalaamalla huonekaluja, kuinka muuten. 

 

19.2.2009: Tuttu jutteli: "Ajattele miten ihanaa, kun sekin perhe sai toisen lapsen ja isompi lapsi pikkusisaruksen, vaikka eihän se tietty ole oikea sisar, mutta joku sinne päin." Mmrrr, taas oikea = biologinen, geneettinen. Meillä on ainakin oikeat sisarukset ja käyttäytyvätkin kuin oikeat sisarukset, biologisuudesta emme tiedä, mutta oikeat ovat.

 

Olen todistettavasti huomannut, että myös sisarukset voivat tulla äidin ja uuden lapsen vuorovaikutuksen väliin, ja äidin ja uuden lapsen välit jäävät 'kylmiksi'. Jos isommat sisarukset hoitavat liikaa pienempää, on äidin suhde erilainen, kuin ollut isompien kanssa. Tietty olen nähnyt, että isovanhemmat, päivähoito, kummit tms. ovat vieneet liikaa vanhemmuutta ja suhde lapseen on vanhemmalla heikko. Nyt ympärille katseltuani ja surullisen huomion tehtyäni, täytyy oikein tietoisesti rajoittaa sisarusten puuttumista vuorovaikutuksen rakentumiseen ja suojella sitä taikapiiriä. Hyvä on rajata vähän samalla tavalla kuin hakumatkalla, että äiti hoitaa perushoidon: syöttää, vaihtaa vaipat/potattaa, pukee, nukuttaa, puhaltaa pipit... Ja muut viihdyttää. Hakumatkalla se toimi doulien kanssa hyvin. Sisarukset ovat tärkeitä omalla paikallaan, mutta äiti on äiti (isää meillä ei ole, joten isän roolia miettikääpä isät, se on tärkeä).

 

Ystäväni oli nähnyt unta: meille oli tarjottu kahta tyttöä, olin valinnut kiharatukkaisemman. Kun ystäväni ilmoitti unestaan, älähdin: apua, se tietää hankalampaa hiustenhoitoa. Johon ystäväni: "Sä oot aina tykännyt haasteista." Itsellä on nyt ollut poikatunne, mutta sehän vaihtelee.

 

24.2.2009: Ystäväni oli nähnyt unta, että minulla oli 4 lasta, kun ystäväni oli tullut kylään. Olin esitellyt lapset hymyssäsuin. Hän oli ihmetellyt, miten en ollut kertonut, että minulle pitikin tulla 2 lasta. Lasten nimet olivat Sanni ja Tommy, nimetkin vaikuttivat oudoilta minun valitsemikseni. Ihanaa, kun ihmiset elävät odotuksessa mukana, jopa öisin. Itsellä on ollut todella rauhallisen toiveikas olo. Kolkku elää omaa elämäänsä Etiopiassa, hän on jo vähintään 2,2 vuotta. Toivottavasti hänellä on mahdollisimman hyvä olla. Ehkä siellä jo mietitään, tutkitaan, mikä on paras vaihtoehto Kolkun tulevaisuuden kannalta. Laitokseen ei ole hyvä jäädä kenenkään lapsen. Täällä odottaa yksi koti ja perhe juuri sinulle Kolkku. Meillä vanhemmilla on oikeus odottaa ja kaivata, onhan meidän lapset ympäri maailmaa ja osa meidän perhettä, sydämessä. Jaksellaan.

 

1.3.2009: Olen miettinyt, että on hyvä tiedostaa adoptiolapsen mahdolliset herkkyydet, esim. tausta, hylkäämiset, erot, monet hoitajat, nälkiintyminen... Mutta on tärkeää, että ei ylireagoida. Joskus ongelmat tulevat samoista syistä kuin bioperheissä (vuorovaikutusongelmat, kipeät elämänkokemukset... ) Ja kipeitä asioita koetaan biosuhteissakin sukupolvesta toiseen. Tuntuu, että adoptiotausta laitetaan helposti syyksi pahaan oloon, vaikka ongelman aiheuttaja olisi muu asia. Joskus kielletään ad. taustan mahdollisuus, vaikka se olisi mahdollinen syy. Varovaisuutta tulkinnoissa ja toisaalta herkkyyttä ottaa huomioon ad. taustankin mahdollisuus. Korjaava hoito, kasvatus, ilmapiiri, välittäminen, rakkaus, kiintyminen... on kipeitä kokeneelle valtavan suuri hoitava vaikutus. Pahoinvoivia ihmisiä on paljon ja suurin osa biologisissa perheissä kasvaneita. 

 

2.3.2009: Moni varmaan miettii (ainakin välillä), kyllähän kaikenlaisia ajatuksia, tunteita tässä ehtii käydä läpi -  miettii LUOVUTTAMISTA, koko prosessin lopettamisesta. Itseäni kuvailisin kalaksi, joka ei pääse, eikä halua päästä koukusta irti, rimpuilee, pyristelee, välillä hiljenee ja taas jatkaa. Se syötti on niin makoisa. Tai kalastaja, joka ei päästä kalaansa irti, yrittää tehdä kaikkensa, että kalan saa haaviin. Välillä tunnen itseni etanaksi, joka laahautuu hitaasti eteenpäin kohti päämäärää, sielä se jossain häämöttää. No, on vertaukset, tunnelmat mitkä tahansa, niin jos minusta on kiinni, me jatketaan loppuun asti. Vaikka vuoristokiipeilijänä, hankala matka vuoren laelle, mutta kun perille pääsee vaivat unohtuu ja se tunne - AHH. Hyvää kannattaa odottaa, vaikkei odottaminen ole aina helppoa. 

 

3.3.2009: On lottovoitto, kun saa upean, lämpöisen, asiallisen, asiantuntevan, ammattitaitoisen sosiaalityöntekijän, meillä on juuri sellainen. Hänellä on virkailijana suuri valta, jota voisi käyttää myös väärin, arvostaa eri asioita… jotka vaikuttavat asian etenemiseen. En ole pitänyt itsestään selvänä, että olemme tässä vaiheessa ja pääsimme jatkoon. Osaan todella paljon arvostaa sitä ja olen kiitollinen. Viimeksi tapasin ohimennen liikenteessä ’meidän sossun’. Olin ostamassa maalia, seisoin pysäkillä ja olin juuri työntänyt liian suuren suklaapalan suuhun (lapsilta salassa äiti syömässä suklaata) ja laittanut roskiin todisteet, päällyspaperit. Hädissäni nieleskelin suklaata, että pystyisin puhumaan. Noloa tulla yllätetyksi näin. Muutaman sanan ehdimme jutella ja sain aina yhtä kannustavia sanoja. Sain siipien alle ilmaa, ja taas jaksaa lentää odotuslentoa. Nyt on taas odotuksen kutina, josko meille tulisi jo tieto.

 

8.3.2009: Meillä pitäisi viikon kuluttua olla keskustelu päämajassa. Ja pelottaa niin hirveästi. Pelkään, että lapset ovat ihan kauheita tapaamisessa, sellaistakin on tapahtunut. Ja silloin katsotaan: No, eihän toi pärjää noidenkaan kanssa, ja kasvatuskyvytkin ovat heikot. Pelkään, että itse hermostuksissa käyttäydyn huonosti ja puhun oudosti. Pelkään, että uusi tapa lyhentää jonoa, on laittaa lastaodottavat jonosta pois. Toisaalta odotan, jos kuulisin edes pienen positiivisen uutisen, toivonkipinän.

 

9.3.2009: Kävin kuuntelemassa luennon "Mihin lapsi vanhempiaan tarvitsee". Vapaasti tiivistellen: Vanhempien tulisi RAKASTAA, VÄLITTÄÄ, asettaa sopivasti rajoja, huolehtia sopivasti, olla sopivasti kiva ja ELÄÄ IHMISIKSI. Tutkimukseen oli osallistunut 207 kpl 5. ja 6. luokkalaisia kirjoittaen aineen hyvistä vanhemmista. Tarvitaan lisäksi ymmärtäväisiä lapsia, sillä yli- ja alilyöntejä tulee taatusti. Itse olen  myös huomannut, että molemminpuolinen anteeksipyytäminen- ja antaminen helpottaa yhteiselämää kummasti, eipä tarvitse kantaa liian suuria kuonasäkkejä selässään. Sellaista se vanhemmuus. 

Lapset haluavat myös meiltä vanhemmilta aikaa. Kolmenlaista aikaa: 1. Aikaa, että olemme esim. kotona eli lähellä, läsnä tarvittaessa. 2. Aikaa tehdä yhdessä jotain: esim. kotitöitä, pelata lautapeliä... 3. Aikaa mennä jonnekin: matkoille, lähikauppaan, harrastuksiin...

 

13.3.2009: Olemme lasten kanssa jutelleet siitä, kun lapset kasvoivat bioäidin masussa, äiti varmaan silitteli vatsaa eli vauvoja, ehkä hän juttelikin vauvoille. Lapset ovat kuulleet vatsassa äitinsä, ehkä isänsäkin ym. äänet. Äiti on kärsinyt odotuksen vaivat ja synnytyksen tuskat. Etiopian isä ja äiti ovat meille tärkeitä. Ilman heitä ei olisi meidän perhettä. Olemme välillä miettineet kenen näköisiä lapset ovat. Lapsissa näkyy biologinen tausta, he ovat ehkä bioäidin,- isän,- mummon,- vaarin,- serkun näköisiä, ehkä jokaisesta jotakin. Hippusen tiedonmurusia biotaustasta, ei oikeastaan mitään, mutta kun lapsiani katson, upeat ovat geenit. Kolkun taustaan voi kuulua pidempi aika biosuvussaan oloa, onhan Kolkku jo isompi tullessaan.

 

Mietimme välillä, millainen oli Etiopian äiti, missä hän on nyt, miksi hän joutui luovuttamaan lapsen? Kysymyksiä mihin tuskin saamme vastausta, arveluita vain. Joskus bioäiti joutuu pakosta luopua lapsestaan olosuhteiden vuoksi: köyhyys, sairaus, kuolema... Joskus hän toivoo antavansa lapselle paremmat olosuhteet, mitä itse voisi tarjota, hän tekee rakkaudentyön. Joskus luopuminen on vaikea päätös, joskus suuri helpotus. Miettiikö bioäiti mihin lapsi meni, miten voi, millainen hänestä tuli? Me lähetämme ajatuksia bioäideille: "Meillä menee hienosti, lastasi rakastetaan, toivottavasti sinulla on asiat hyvin. Kiitos näistä toivottavasti sinulla on asiat hyvin. Kiitos näistä lahjoista, jotka olen teiltä saanut."

 

 

 

15.3.2009: "Kriisit joko vahvistaa tai tappaa." Myös adoptiokokemuksissa ja lapsen rankoissa kokemuksissa ennen adoptiota. On varmasti adoptoituja, jotka 'kuolevat' adoptiotaakan alle, jos ei ole mahdollisuus saada tukea, rakkautta, välittämistä, korjaavia kokemuksia ympäristöstä, ihan niin kuin muissakin ikävissä kokemuksissa, kriiseissä. Alkoholistiperheen lapsenkin voi yksi terve, välittävä aikuinen pelastaa. Vaikuttaa monet asiat asian käsittelyyn. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet valtavan paljon kauheita asioita elämässään ja ovat kasvaneet upeiksi vahvoiksi ihmisiksi. Joku ihminen kasvaa, ja joku 'kuolee' ja katkeroituu samojen taakkojen, kokemusten alle. Vaikeita asioita. Mutta itse olen ajatellut, etten enempään pysty, kuin rakastaa, välittää, huolehtia, antaa aikaa, elää itse ihmisiksi... hakea apua, jos tarve vaatii ja elämällä normaalia arkista elämää. Pyhimystä minusta ei tule, enkä pyhimys ole, äiti vaan.

 

16.3.2009: Hienosti meni keskustelu tänään, ihan toiveikas olo jäi, ehkä joskus Kolkku kotiin saadaan. Emme saaneet tietää milloin hän tulee ja millainen tulee. Lapset olivat hyvin ja äiti jotenkuten. Nyt on sydämessä odotuksen kutina.

 

25.3.2009: Sukulaispoika 4-v sanoi, että hän antaa oma polkupyöränsä Kolkulle. "Se (Kolkku) on poika ja se on minua kaulaan asti. Miksei Salla jo mene hakemaan sitä?" Poika jutteli. Jännä miten ympärillä oleville ihmisille on muodostunut mielikuva Kolkusta. Pieni taapero, tyttö tai poika. Jotkut ovat kuvailleet ulkomuotoakin. Itsellä on vaikea kuvitella ulkomuotoa, Etiopiassa on niin erinäköisiä lapsia ja sukupuolikin ei painotu pahemmin kumpaankaan, välillä poika välillä tyttö, luonnettakin on ihan mahdoton kuvitella tai ääntäkään. Ella toi koulusta tekemänsä hevoskäsinuken Kolkulle. Ja lisäksi saatiin sukulaiselta vaatteita varastoon odottamaan, toivottavasti ei pitkäksi aikaa. Itsellä malttamaton olo, tulisi jo tieto. Taas säikytään puhelinlehtimyyjiä.

 

24.3.2009: Näin odotus edistyy. 4,3 vuotta prosessia takana. Nyt on taas toiveikas, malttamaton olo (ennen kuin taas pettyy). Olen ajatellut laittaa taas taskuun tai muualle lähelle, helposti otettavaksi paperin ja kynän. Mistä lie tunne tullut. Tänään minulta kysyi työkaveri: ”Miltä tuntuu odottaa noin kauan?” Kaikki tunteet olen läpi käynyt, niin hyvät kuin pahatkin. Välillä ei jaksaisi yhtään odottaa ja välillä on rauhallisempaa ja odotus helpompaa. ”Miten lapset ovat odottaneet?” Välillä odotus on pinnalla lasten puheissa, välillä tuntuu asia unohtuneen tai ei ainakaan puheissa tule esille. Mutta Kolkku on ollut elämässämme jo monta vuotta ja isommissa suunnitelmissa mukana ajatuksissa: uskaltaisiko, ehtisikö vielä tehdä tuon, vai onko hakumatka tai Kolkku jo kotona??? Jos, jos, jos… Milloin saamme sanoa kun, kun, kun…

 

30.3.2009: Sain tänään tekstiviestin Etiopiasta onnelliselta hakumatkalaiselta. Voi miten ihana tunne oli saada viesti lasteni synnyinmaasta. Tunsin oikein ihollani Etiopian tuulet, tuoksut ja tunnelmat. Milloinkahan itse olen siellä? Olen odotellut tietoja uusista nimeämisistä. Ketkä onnelliset ovat he, jotka saavat tiedon, että heillä on lapsi, joka tarvitsee juuri heidät perheekseen. Jännityksellä odotan millaisia lapsitietoja tulee, minkä ikäisiä, mitä sukupuolta, tuleeko yh-nimeämisiä, nytkähtääkö yh- jono ja ennen kaikkea jännitän onko meidän vuoro? Onneksi välillä on seesteisempiä kausia, sillä tämä odotuksen jännityskutinavaihe on rankkaa, olla koko ajan varuillaan. Tuleeko tieto, ei tänäänkään…

 

4.4.2009: Olin tänään Lapsimessuilla kantoreppuihin tutustumassa. Vaikutti oikein hyvältä, helppo laittaa, helppo kantaa (selässä, edessä ja kyljessä), käy vauvasta taaperoon (melkein kouluikään, jos ei ole kauhean suuri lapsukainen). Siinä repussa lapsi olisi lähellä ja kädet minulla vapaana shoppaillessa, virastoissa, lentokentällä – kätevää. Voihan olla, etten saa Kolkkua edes reppuun. Näen jo itseni raivokkaan taaperon äitinä, joka ei suostu reppuun asettumaan. Mutta se riski on otettava. Repun hankin heti, kun on tieto Kolkusta. Voi kun tulisi edes tieto, vaikkei heti pääsisikään hakemaan. Olisi kiva tietää, kuka meille tulee ja että edes joku tulee, se tieto jo rauhoittaisi.

 

12.4.2009: Rasismi. Olen joutunut lasten kautta ja lapset tietysti samalla rasismin kohteeksi. Kerran lenkillä tuli ihan siistin ’ministerin’ näköinen mies vastaan ja meidän kohdalla laukaisi: ”NEEKERIHUORA!” Kerran linja-autossa erän laitapuolen kulkijan näköinen mies alkoi raivoamaan minulle, joka olin raatanut pitkän työpäivän ja hakenut lapset juuri hoidosta. ”Lähde takaisin omaan maahasi ja äläkä käytä meidän verorahoja!” Uskoisin, että tilanne oli päinvastoin verorahojen suhteen, minä maksoin veroja, hän tuskin. ja sitten oli viimeisin rautatieasemajuttu. Kerran olimme eräällä toisella asemalla, ja silloin nuori poika puhui puhelimeen (oikeastiko, sitä en tiedä). ”Tässä on mustia lapsia vieressä, pitäis ampua ne…”  Siirryimme muiden ihmisten joukkoon mahdollisimman kauas.

 

Rasismia ei ole ollut paljon, ollaanhan me 10 vuotta oltu yhdessä. Nämäkin tapaukset ovat sijoittuneet harvakselleen. Jos lapset ovat joutuneet esim. nimittelyn kohteeksi, ollaan tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan puututtu asiaan ja tilanne on korjattu. Esim. koulu, päiväkoti, tutut… ovat ottaneet asian vakavasti. Mutta koskaanhan nimittely tai loukkaaminen ei ole mukavaa, vaikkei se aina olisi edes tietoista loukkaamista. ”Katso äiti, miten ihana neekerivauva!” ”Afrikkalaisethan aina ovat tollaisia.” (strereotypiointi) Kerran kun hermostuin jostakin, Ella sanoikin: ”Äiti ei toi ole vakavaa, anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.” Joskus on ollut ’hauskojakin’ tilanteita. Päiväkodissa pikkupojat kutsuivat Ellaa ja paria tummaihoista tyttöä mustalaisiksi ja tytöt olivat sitä mieltä, että ovat ruskealaisia.

 

15.4.2009: Soitin Ip:lle ihan muussa asiassa, ja kyselin vähän samalla tämänhetkisestä tilanteesta (en voinut vastustaa kiusausta). Ei luvattu, paljastettu mitään, vaikka yritin olla ovela. Haistelin, kuulostelin rivien välistä. Toivetta ei viety, mutta ihan miten vaan voi käydä. Kysyin voinko lähteä maailmanympärysmatkalle? (Vai kannattaako jäädä odottelemaan tietoa.) Meille ei uskallettu luvata lupaa matkaan. Voi kun tulisikin tieto. Kohta se selviää, kun lapsitiedoista alkaa kuulumaan, kenelle menivät, jäämmekö nuolemaan näppejämme. Nyt on taas sietämättömän jännittynyt odotuksen kutina.

 

17.4.2009: Joskus on ehkä keinotekoistakin vertailla bioraskautta ja ado-odotusta. Ne ovat erilaisia, vaikka yhteneväisyyttä löytyykin, ennen kaikkea tunnepuolella. On kaksi erilaista tapaa saada oma lapsi. Lapsi syntyy perheeseen. Toivottavasti pian saamme Kolkun kotiin ja saamme alkaa elämään perhe-elämää uudella kokoonpanolla, niin samanlaista, mutta erilaista kuin bioperheen elämä. Adoptio tuo omat haasteet, värinsä ja rikkautensa.

 

Raskaus on positiivinen. Milloin tulee, tunne, että raskaus on positiivinen? Minulle odotus on alkanut, kun olen soittanut sosiaalityöntekijälle, ja hän on suostunut ottamaan asiakkaaksi. Aktiivinen odotus on alkanut ja lapsi on vahvasti läsnä siitä asti, potkii sydämessä. Sitä ennen on mietitty monta vuotta, olisiko adoptio mahdollinen. Raskaustestin positiivisuus vahvistuu: kotiselvitys valmistuu ja sos.työntekijä on puoltanut vanhemmuutta, adoptiolupa, lupa paperinkeräykseen, paperit lähtevät maahan, hyväksytään lapsen syntymämaassa vanhemmaksi, uusi adoptiolupa, tieto lapsesta… Valokuvaa lapsesta on verrattu ultraäänikuvaan. Minulle se on vielä enemmän, siinä on lapsi piirteineen, persoonoineen, historioineen, hengittää vahvasti omilla keuhkoilla… ja meidän tiemme ovat yhdistymässä. H-hetki, synnytys, lapsen luovutushetki.

 

18.4.2009: Rasismi on vakava asia. Mutta niin on kaikki kiusaaminen: päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, perheissä, pihoilla… Kuinka monta onkaan, joiden elämä on mennyt pilalle erilaisten kiusaamisten takia. Lehdistä mm. saa paljon lukea koulukiusatuista, joiden itsetunto on murentunut ja masennus riivaa lopun elämän. Ei edes tarvitse olla poikkeavan näköinen tai oloinen, aina ei kiusaamisen syytä edes löydy. Eikä sellaista syytä olekaan, miksi kiusatuksi pitäisi joutua. Uskonkin, että kiusaajakin tarvitsee apua. Kiusaamista ei saa ikinä hyväksyä, siihen pitää puuttua heti. Kaikilla pitää olla kavereita ja mahdollisuus ’kukkia’. Kiusatuksi joutumisesta jää aina arpia, vaikka siitä kunnialla selviäisikin. Ps. Ja Kolkkua odotetaan KOVASTI, voi kun tieto tulisi, odotus on taas tuskaista, ei millään jaksaisi odottaa.

 

22.4.2009: Tuskainen olo. Tulisi jo tieto lapsesta. Puhelinta säikytään, vasen käsi kutissut koko päivän (sellainen sanonta on, että vasen käsi vastaanottaa – ennekö?!) Tuntuu, että pitäisi koko ajan tehdä jotain, ettei ehtisi ajattelemaan Kolkkua. Ei nykyään tekemistä ole tarpeeksi, vaikka on kahden lapsen äiti, tekee kotitöitä, on työelämässä, pitää ihmissuhteita yllä… ja sittenkin Kolkku mielessä. Kai tässä vatsahaava tulee. Tiedän, tiedän, kyllä tunteet ja odotuksentuska rauhoittuu, onhan siitä kokemusta – ylä- ja alamäkeä, sitähän tämä on. Jakselkaa kanssaodottajatkin. Lainatakseni erään äidin sanoja: ”Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että odotuksen tuskat unohtaa, kun oman lapsen saa.”

 

25.4.2009: Tuntuu vaan huolestuttavia uutisia kuuluvan – harmi. Ei ole kivaa palvelunantajille, odottajille, ei kenellekään, kun adoptiopolulle tulee uusia kiviä, isompia ja pienempiä. Uusin uutinen on, että Etiopiassa alkaa papereihin tulemaan ’parasta ennen’ – päiväys. Eli oikeudessa hakemus saa olla enintään 2 vuotta vanha. Se tietää meidänkin perheelle uutta paperien tai paperin keräystä, vaivaa ja rahanmenoa (todennäköisesti). Nyt jännitetään mitä se käytännössä tarkoittaa: mikä päivämäärä ratkaisee, monta paperia uusitaan… No, voisihan tässä olla iloinen, että edes jotain tapahtuu. Kolkulle tulee upea odotuspäiväkirja – työllä ja tuskalla sinut sain. Olisiko jo 3-4 vihko menossa, olen seonnut laskuissa, onneksi kaikki ovat tallella. Kesälomalla on taattua ohjelmaa – kerätään papereita, tai sitten heti loman jälkeen.

 

27.4.2009: Mietityttää jo nyt hakumatka, vaikkei mitään tietoa lapsesta olekaan. Jännittää, vaikka kolmas jo onkin. Muistan, kun Ellaa lähdin hakemaan, moni bioäiti sanoi: ”Älä säikähdä, vaikkei lapsi heti tunnu omalta. Minäkin jouduin tutustumaan omaan lapseeni, hän tuntui aluksi ihan vieraalta.” Nämä lohdutukset ja neuvot ovat minulle olleet tärkeitä. Nytkin mietin: Ei se mitään, jos ei heti, kyllä se siitä… Olen antanut itselle ja lapselle tilaa, kun odotukset eivät ole korkealla. Ja siitähän se on lähtenyt, hienosti vielä. Hakumatkalla on tunnetta, huolta omasta ja lapsen terveydestä (ettei sairastuta, helpompi sairastaa kotona), jännitystä paperiasioiden selviämisessä ja ettei muutenkaan mitään ikäviä yllätyksiä tulisi. Vaikka olen aina jännittänyt matkaa, on minulla kaksi upeaa matkakokemusta ihanasta maasta. Etukäteen ei koskaan tiedä mitä odottaa.

 

30.4.2009: Sydäntä ihan kirpaisi ilosta ja kateudesta, pieni hippunen oli epätoivoakin omasta tilanteesta, eilen tulleen lapsitiedon takia. Ihana kuulla, että Etiopiassa tapahtuu ja nimeämisiä tulee tai nimeäminen tuli. Toivottavasti lapsia tulee monta, ja toivottavasti meillekin, niin kuin me kaikki odottajat toivomme. Toivominen tietty on vahvempaa, mitä kauemmin on odottanut. Meillä tuli täyteen 4,4 v prosessia. Se on pitkä aika epävarmuutta, odotusta, Kolkun läsnäoloa, vaikkei olekaan läsnä, paljon on tapahtunut. Tiedän ja arvaan, että monella on pitkiä prosesseja, pidempiäkin kuin meillä. Voimia meille kaikille.

 

1.5.2009: En halua olla katkera, mutta väkisinkin tulee mieleen monta, jotka lähtivät adoptiotaipaleelle minun jälkeen ja ovat jo saaneet lapsensa ja ovat eläneet arkea lapsensa kanssa kotona vuosiakin. Olen ommellut verhoja, pessyt ikkunoita, silittänyt… Tekeminen auttaa unohtamaan odottamisen ainakin hetkeksi. Joskus on tunne, että ei pysty kuin kävelemään ympyrää, eikä saa mitään tehtyä, odottaa vain puhelinsoittoa. Tässä tulikin soitto: ”Hei täällä x” (sama nimi kuin Etiopian adoptioita hoitavalla henkilöllä), menin aivan hiljaiseksi ja sydän löi sataa, no nyt se tulee. Ja niin tulikin, tarjous jostain lehtitilauksesta. Olisin voinut lyödä luurin korvaan. Säikäyttelevät ihmisiä. Olen saanut monta tsemppariviestiä, jotka lohduttavat ja nostavat hymyn huulille, kyllä taas jaksaa odotella, ainakin hetken.

8.5.2009: Viikko meni, eikä tietoa lapsesta tullut. Nyt on tunne, ettei vähään aikaan tulekaan. Olo on kuin tyhjentyneellä ilmapallolla. Kaikki suuret toiveet, kutinat, odotuksen möykky vatsassa, kaikki pois. Pelkään, että Samuelin poikatoive laittaa meidät odottamaan poikaa moneksi vuodeksi. Ei tule lasta, jos sopivan ikäistä poikaa ei löydy. Olisi varmaan kannattanut lahjoa lapset paremmin puhumaan neutraalit toiveet. Onhan lapsilla toiveita, meillä kaikilla ja kuitenkin se oikea tulee. Toivoihan erään perheen esikoinen itselleen isoa veljeä, sekin on aika hankala toteuttaa, yleensähän seuraavaksi syntyvä on edellistä nuorempi. Ja parasta olisi kuulemma, kun perhe saisi kaksoset ja tämä esikoinen ison veljen ja pikkuveljen (aikamoiset kaksoset). Menee aina vain hankalemmaksi. Hei päättäjät, meille käy kumpikin, tyttö tai poika, ei Samuel ole ehdoton velitoiveineen.

Lainatakseni jonkun viisaan sanoja: "Tavoitteellisuus on olennainen osa onnea. Jos kaiken saa helposti, mikään ei tunnu miltään." Näin on, kun ei ole helposti tullut, kyllä tuntuu, kaikki tunteet on käyty läpi. Uskon myös, että  kun lapsen sitten lopulta saa, tuntuu ja tunteet myllertää edelleen, on se niin suuri paukku, ihme, yllätys... Nyt on taas nöyrtynyt odottamaan. Lapsitietoja tuli muutama, onnea vaan kaikille, jos joku sattuu lukemaan, me jatkamme odottamista. Taitaa 5 vuotta tulla täyteen, ehkä 6 tai seitsemän... Minulle sanottiin: "Olet hienosti jaksanut odottaa." Hienoudesta en tiedä, mutta pakko mikä pakko, jos haluaa meidän Kolkun kotiin. Kävimme Tukholman risteilyllä, ja ostimme pallon Kolkulle, lapset ehdottomasti halusivat, kun itsekin saivat jos mitä.

 

4.1.2009: Tuttuni jutteli minulle: "Mikset nosta Kolkun ikärajaa? Ajattele nyt miten pieni meidänkin 4-vuotias on? Kyllä 4-vuotiaskin tarvitsee kotia ja perhettä. Sinulla olisi resurssejakin ottaa isompikin. Ajattele lapsella on mielenkiintoinen menneisyyskin. Ja monesti isommat ovat saaneet bioäidin hoitoakin pidempään, voivat olla tasapainoisempiakin kuin vauvat." Totta jokainen sana ja täytyy tunnustaa, että minulla on sisällä pieni tunneverso kasvamassa: miksei todellakin meidän Kolkku voisi olla isompikin. Vielä ei ole aika sanoa sitä ääneen, se on tunne, joka on nousemassa vähitellen sanoiksi ja tietoisuuteen. Rokotukset käytiin ottamassa loputkin. Nyt pitäisi olla kaikki, jos ei tarvitse uutta kierrosta. Vähän kyllä hirvitti rokotuttaa, kun lupaakaan ei ole tullut. Rokotukset turhaanko?

6.1.2009:
Olimme tänään pysäkillä. Siihen tuli äiti lapsineen (samaa väriä kuin lapseni). Rattaissa istui n. 2- vuotias lapsi. Ella ja Samuel pelleilivät ja ihana pieni kiharapää (todennäköisesti vaikka hattu olikin päässä) nauroi kaksinkerroin. Minulle tuli ihana tunne: siinä minun kolme. Lainasin tätä pientä hetkeksi meidän perheeseen. Hienolta tuntui. Kunhan vaan saataisiin meidän perhe kokoon.

8.1.2009: Järisyttävää, muttei sitä mitä luulette. Minulle tuli tänään puhelu, onneksi olet suhtkoht tasapainoisessa tilassa nyt. ”Hei täällä X Interpediasta.” Minulla lähti päässä pyörimään sata ajatusta: hyvä vai paha uutinen? Lapsesta? Luvasta, positiivinen vai negatiivinen? Selvennystä pyydetään? Apua, mitä? Ensi lauseet meni varmaan ohi, mutta sitten aloin ymmärtämään, mistä oli puhe. Asia oli mielenkiintoinen ja kivakin, muttei Kolkusta. Jännitetään lupaa edelleen. Tilastoja katsellessa iski pienoinen paniikki. Nyt odotan lasta, jonka ikäistä ei pääsääntöisesti tule Etiopiasta, eli isompaa. Etiopiasta tulee nykyään 0 – 1- vuotiaita. Tänään ostettiin Kolkulle pusero (väri käy kummallekin ja koko isompi).

10.1.2009: Täällä ollaan herkistelty, kun tänään on Ellan 10 v luovutuspäivä. Aina palaa mieleen ensi hetket, kun sain Ella-vauvan syliin, niin pienen. Hän uikutti minun sylissä rintaa vasten ja katsoi välillä ylös äitiä kasvoihin. Matkakuvia katsellaan ja herkkua olisi tarkoitus syödä huomenna, sillä juhlan toinen osapuoli Ella on kummien kanssa Tampereella. Melkein voi haistaa ne Etiopian tuoksut ja tuntea tunnelmat. Ensi hetket oli hämmentävän onnelliset, siitä se yhteiselämä alkoi. tuli myös väkisin mieleen, kumpa Kolkun ensi hetket saisi kokea tänä vuonna. Tämän muistelun jälkeen kannattaakin taas odottaa.

11.1.2009: Tuntuu välillä olevan vallalla, että ainoa oikea tapa on mennä koko perheen voimin hakemaan uutta perheenjäsentä. Ihan mukavaa sekin. Olen itse hakenut Samuelin ilman Ellaa (meillä oli pätevä syy, johon saimme päättäviltä tahoilta ohjeet). Ikävä oli tajuton. Mutta jälkikäteen ajatellen oli hienoa, että sain keskittyä vain Samueliin reilun kahden viikon ajan. Samuel oli tosi kipeä, takertuva, itkuinen… Nyt hän sai äitinsä huomion ja kummitätinsäkin sataprosenttisesti, ehkä ainoan yksilöllisen huomionsa koko pienen elämänsä aikana. Toisaalta äiti sai Samuelin jakamattoman huomion, sisko nimittäin oli tosi tärkeä heti Suomessa. Jos Ella olisi ollut mukana, en tiedä mitä reaktioita hänelle olisi tullut taustansa takia, niihin olisi pitänyt pystyä vastaamaan. Ellalla oli hyvä turvallinen ja tuttu hoito, ja kivaa ekstraa siellä, se onkin jo uusi tarina. Asioilla on monta puolta, hyvä niin ja hyvä näin.

12.1.2009: Samuel huokasi tänään: ”Ei me saada Kolkkua, olisi se jo tullut. Vaikka olisi se ollut kivaa, jos me oltaisiin saatu.”

14.1.2009: Eilen oli lautakunnan kokous, ja kun me odotetaan edelleen jatkolupaa, niin tänään postia hakiessa, katsoin tarkkaan postilaatikon, tuliko kaikki. Varovasti kannoin postit sisälle, ettei mitään pääse putoamaan, tarkistin vielä perään katsoen, ettei pudonnut. Sisällä katsoin tarkkaan postin, ravistelin lehdet, ettei vaan välistä löydy mitään. Ei löytynyt, mutta en tiedä uskaltaisinko avata, jos jotain määrätyllä logolla varustettua kirjettä löytyisi? Kauankohan posti kulkee? Huomenna uusi tarkistus, ja ensi viikolla uusi kokous ja uudet tarkastukset.

15.1.2009: Nyt se kai tuli, nimittäin jatkolupa. Oli niin virallisesti ja monimutkaisesti ja ennen kaikkea englanniksi kirjoitettu, jota en pahemmin hallitse, etten  usko ennen kuin joku sanoo, että meillä on lupa. ’Lupa’ oli jo myönnetty lähes kuukausi sitten (monta turhaa jännityksen päivää – tyhjä olo nyt). Sos. turvatunnus oli mennyt väärin, joten saan vielä toisenkin luvan lähipäivinä. Alkaa jo tuntumaan, että me todella saadaan joku, sillä Samuelin prosessia väritti väärät nimet, vääriin paikkoihin kirjoitetut nimet, väärät kuvat… tehtiin Suomessa ja Etiopiassa useammat yritykset saadaksemme oikeat paperit. Ja tulos oli ihana.

18.1.2009: Ystäväni oli adoptioneuvonnassa, lopetti sen, löysi miehen, meni kihloihin, naimisiin, muutti asuinkaupunkia, vaihtoi työpaikkaa, sai tyttären ja juuri kohta saa toisen lapsen. Kaiken tämän hän teki sinä aikana, kun olen odottanut Kolkkua.

19.1.2009: Sydäntä puristaa pelko, epäitoivo, väsymys, suru... Jos ei toivotonta, niin vaikea on kuulemma meidän perheen tilanne päämajan mielestä. Jäitä tuli niin, että palelluttaa. Keskustelu oli kuitenkin asiallinen, vaikka faktat ovat kovat. Vaikeaksi tilanteen tekee, että minulla on kilpailijoita, lapsen ikä on sellainen, ettei Etiopiasta Suomeen tule ja oleh Yh. Emme ole toiveperhe kenellekään nähtävästi. Surullista niin surullista. Emme aio vielä heittää pyyhettä kehään. Meillä on lupa nyt melkein kaksi vuotta, joten TOIVOMME NÖYRÄSTI, että meidät kuitenkin muistetaan, kun lapsille valitaan perheitä.

26.1.2009: Lapsitietoja tullut, vauvatietoja.... ihanaa, kun tietoja tulee. Nyt me, joilla on toiveena isompi, ikärajoitteet.... odotamme isompia, odotamme edelleen. Milloinkahan isompia alkaa tulemaan, mihinköhän isommat menee? Jossain vaiheessa ei muuta tullutkaan kuin leikki-ikäisiä, n. 10 v sitten, lapsitiedot ovat muuttuneet kovin vauvapainotteisiksi. Toivottavasti tulee isompiakin, pakkohan sieltä on tulla. Meidän perhe roikkuu jonossa ja maksaa pyydetyt maksut (nekin nousivat kunnolla, kaikki maksaa, niinhän se on). Eiköhän mekin joskus Kolkku kotiin saada.

30.1.2009: Tänään tuli versio adoptioluvasta, nyt niitä onkin stereona Kolkun kansiossa. Tänään tulleessa näytti olevan tiedot oikein. Ilmoittauduin huomiseksi adoptioseminaariin, kun lapset lähtevät sukulaisten kanssa mökkeilemään. Aina kursseista on jotain irronnut: oivalluksia, ajatuksia, tietoa, mieleenpalautuksia... Ja mukava nähdä muita, ties vaikka tuttuja.

31.1.2009: Seminaari oli antoisa. Mielikuvalasta rakentamaan rohkeasti, se tekee mieleen tilan tulevalle lapselle. Hyvä on miettiä myös omaa tulevaa vanhemmuutta ja perhekokonaisuutta. Unelmaa lapsesta kannattaa kannatella. Jos käy huonosti (toivottavasti ei käy), surraan lapsitoiveen kuolema (kauhea suruhan se olisikin). Voimme ainoastaan hoitaa omaa hyvinvointia, muuta ei voi. Vaikutusmahdollisuutta lapsen tulemiseen ei ole, viranomaiset hoitavat sen puolen. Annetaan aikaa läheisille käydä omalta osaltaan lapsen odotus. Kiintymyssuhteen rakentaminen saattaa viedä lapsen kanssa aikaa, mutta lopputuloksen laadulla ei ole eroja biolapseen verrattuna. Lyhyesti jotain tästä päivästä.

4.2.20009: Nyt se on tapahtunut, eli mielikuvalapseni on kasvanut. En enää kuolaa vauvojen perään, onhan he suloisia, mutta... Nyt sydäntäni sykähdyttää n. 2-3 -v vuotiaat lapset. En saa millään silmiäni irti heistä, näen sallaisen meidän perheessä. Samuel toivoo veljeä, olen huomannut sen rivien välistä. Hän ihailee TupHupuLupu- veljeksiä ja niiden tekemisiä. Ella ei taida toivoa muuta kuin pientä. Äiti toivoo, että saadaan joku.

5.2.2009: Surullista oli taas kuulla uudet uutiset adorintamalla. Miksi tuntuu, että adoptiot vaan pitkittyy ja mutkistuu? Lapsia on maailmalla, ja vanhempia on, jotka haluavat lapsia, miksi näiden välinen tie on niin kivinen ja mutkikas?? Uutiset koskivat tällä kertaa Etiopiaa, mutta lähiaikoina on ollut vuorotellen kaikki maat tapetilla. Hakupapereita ei oteta vastaan vähään aikaan, odotusaika pitkittyy, seurataan tilannetta... Tämä myös ikävää kaikille hoitaville viranomaisille. 5 lasta nimetty tänä vuonna Etiopiasta, luulisi, että on tulossa hyvä lapsilykky tänä vuonna. Muutokset ovat menneet huonompaan jo jonkin aikaa. Täytyy vain toivoa, että suuntana olisi vähitellen paremmat uutiset. Sillä adoptiorintamalla on muutokset mahdollisia kumpaankin suuntaan. Joskus jonot vetää, joskus ei. Kyllä ilouutinenkin kuuluu, joskus.

8.2.2009: Aikoinaan, kun minulla oli vain Ella, eräs sukulainen kysyi minulta: "Kutsuuko Ella sinua äidiksi?" Tietysti, vastasin. Millä hänen pitäisi kutsua? "Ajattelin, että Sallaksi." Muistan miten loukkaannuin, vieläkin tunnen sen tunteen. Muille lapsille olen Salla, omille äiti. Sukulainen ehkä ei pitänyt oikeutettuna, että kutsun itseäni äidiksi, en tiedä mitä hän tällaisella kommentilla yritti viestittää. Mutta olen vakuuttunut, ettei bioäidiltä kysytä näin. Hauska kysymys, jota kysytään vieläkin. Jopa sellaiset, joille olen juuri kertonut, että lapseni ovat tulleet Suomeen vauvana. "Puhuuko lapsesi suomea?"Ikävä kyllä, eksoottinen ulkomuoto ei takaa jonkun muun kielen osaamista. Väkisinkin ovat oppineet suomen kielen, Ella 10 vuoden ja Samuel 7 vuoden Suomessa olon jälkeen. Ymmärrän kyllä, että vieras kysyy lapsilta englanniksi jotain, siihen varmaan joudutaan tottumaan, kun lapset kasvaa. Minulla on kyllä tapana aloittaa aina suomeksi Suomessa keskustelut linja-autoissa, pysäkeillä, kaupoissa.... Joskus voi olla, ettei joku osaa suomea, sitten siirrytäänkin elekieleen. Ja lopuksi tämän hetken tilanteesta, Kolkun odotuksessa rauhallinen vaihe, ei suuria tunnekuohuja. Nyt kuitenkin on lupa, joten voi rauhassa odotella. Pitkät ovat odotukset kautta linjan. 

9.2.2009: Saa nähdä mihin suuntaan adoptiorintamalla menee. Nyt tuntuu tiet nousevan pystyyn kaikkien maiden osalta ja kaikenlaisilla perhekokonaisuuksilla (on lapseton pari, suurperhe, yh...) Tilanne on ikävä kaikille. Voi olla kuitenkin hyvä, ettei maajonoihin oteta liikaa hakemuksia, siinä on vaarana, että paperit vanhenee, viimeksi jonoon tullut saakin lapsen, ja maata on helpompi vaihtaa (jos ei ole maasitoutunut), jos joku sopiva maa alkaa vetämään paremmin. Kuitenkin hakija on jo registeröity jonottajaksi, vaikkei paperit ole vielä maassa. Kun tilanne helpottuu, maajonoon jonottavat pääsevät eteenpäin. Sitä kannattaa sitten juhlia. Katson taakse päin n. 13 vuotta ja voin vakuuttaa, että tilanne on muuttunut vuosien varrella suuntaan jos toiseen. Jono ei vedä ja yhtäkkiä mennään vauhdilla eteenpäin. Toivotaan, ettei tämä ole lopullinen suunta, että kaikki vaan vaikeutuu, sillä perheitä tarvitsevia lapsia kyllä on. Jaksellaan.

10.2.2009: Mietintää, mietintää... Etiopiasta on tullut nykyisinkin tavallinen määrä lapsia. Sieltä on tullut näinä vuosina muutamasta lapsesta lähelle kahteenkymmeneen per vuosi. Myös lapsitiedosta hakumatkaan aika on vaihdellut, Ellan aikaan odotus tiedosta-hakuun oli 4 kk-1v, meillä 6 kk. Samuelin aikaan oli suunnilleen sama kuin nyt 3 kk-4 kk, meillä 3 kk. Ainoa pieni pettymys on, että nykyinen Etiopiapään asioita hoitavan henkilömäärän huomioiden olettaisi, että sieltä tulisi enempikin lapsia, toivotaan parasta. Suurimmat muutokset ovat Kiinan ja Kolumbian lapsimäärien huima väheneminen ja joidenkin maiden poisjääminen (mm. Romania, Vietnam...), joitain uusiakin kontakteja on tullut, onneksi. Myös hakijamäärät ovat lisääntyneet, mitä en ihmettele. Ainoa mikä on varmaa: muutoksia on ollut vuosien varrella. 

No niin, tänään törmäsimme rasismiin. Nuorehko siististi pukeutunut mies, yhtäkkiä hän kääntyi minuun päin rautatieasemalla ja sanoi: "Lapsesi ovat samanlaisia kuin isänsä, senkin huora!" ja äänensävy oli sellainen, ettei ollut positiivista sanottavaa lasteni isästä ja sitten ruoja sylkäisi takkini hihalle ja näytti kuuluisat käsimerkit. Harmi, kun ei ollut poliisia lähellä ja oli kiire. Ja pitihän minunkin kommentoida, kannattaisi joskus olla hiljaa. "Ei sunkaan asiat taida hyvin olla." Sain lisää sormimerkkejä. Ja mies oli ihan siistin ja fiksun näköinen?! Jatkoimme inhottavasta rasismitilanteesta Lahteen hoitamaan Ip:n pyytämää tehtävää räät Salla-äidin takin hihassa. Tehtävä onnistui hyvin. Kyllä uhkaava tilanne on järkyttävä, pelottavakin. Itse tärisin raivosta, en ehtinyt pelätäkään. Lapsille neuvoin, ettei kannata edes kommentoida tollaisessa tilanteessa, se voi vain pahentaa. Koin oloni turvalliseksi, kun oli ihmisiä paljon ympärillä. Toisaalta ei ne ihmiset aina takaa, että joku auttaa tosi paikan tullen. Tapahtuneessa oli monta kohtaa, joista olisi voinut ilmoittaa poliisille: uhkailu, nimittely, räkiminen, rasismi... Mutta tilanne oli nopeasti ohi ja millä miehen olisivat kiinni saaneet. Tollaset tyypin pitäisi saada vastuuseen. Lapsille oli toisaalta hyvä olla äidin kanssa tapahtumassa, keskustelua syntyi.

11.2.2009: Mitenköhän tulee vaikuttamaan nämä tiukentuneet adoptiotilanteet? Pelkään, että alkaa 'rodunjalostus', valikointia, kuka on hyvä vanhempi, ihannevanhemmuus? Nuoret, vanhat, parit, terveet, vähän, paljon elämänkokemusta, rikkaat, hoikat, koulutetut... mikä tulee painamaan? Eiköhän Yh:t putoa taas kivikkoiselle polulle, vaikka olisi kuinka ja paljon lapselle annettavaa. Mielenkiintoista katsoa yhteisissä tapaamisissa näitä tähtivanhempia, millaisia ihmeellisyyksiä ovat ihannevanhemmat. Ennusmerkit kertoo, että lapset tulevat olemaan aina enemmän erityislapsia. Siinä ei pahitteeksi ole, jos vanhemmalla olisi oikeasti jotain annettavaa ja se taas ei ole kiinni siitä onko vanhempi pari, yh, lihava, laiha... Pelkään, että tämä tarina tulee toteutumaan, vaikka onkin mielikuvilla leikittelyä.

Olen kuullut tarinoita, miten lapset ovat jääneet ja jäämässä lastenkoteihin byrokratian takia. Meidän odottavien vanhempien ja kotia kaipaavien lasten vihollinen. Eräässä maassa adoptio on keskitettyy suuriin kaupunkeihi, eikä köyhillä maalaislastenkodeilla ole mahdollista toimittaa vapaana adoptioon olevien lasten papereita virastoon, lapset pysyvät lastenkodeissa. Eräässä maassa lapsia olisi paljon lastenkodeissa vapaana adoptioon, mutta kuka ehtisi hoitamaan paperiasiat, lapset pysyvät lastenkodeissa. Eräässä maassa on kunnia-asia hoitaa omat lapset, lapset pysyvät lastenkodeissa. Eräässä maassa raha tulee kuvioihin, kun asioita aletaan hoitamaan, lahjonta kukoistaa, lapset pysyvät lastenkodeissa. Näitä maita on paljon ja vanhempansa menettäneitä lapsia, ja lasta kaipaavia vanhempia, eikä heidän tiet kohtaa.

 

Yököttää vieläkin eilen rasismikohtaaminen. Takki on syljestä pesty, mutta ajatukset pyörivät eilisessä. Miten paljon tunteita onkaan herättänyt tapahtuma: inhoa, pelkoa, raivoa, avuttomuutta... jotenkin tunsi, ettei voi valmistautua etukäteen, että toimisi oikein. Minulle ainakin miehen käytös tuli täytenä yllätyksenä, ja omat tunteet kuohui päähän.Tuntuu väärältä, että kukaan joutuu kohtaamaan tollaista. Aloin jopa jossain vaiheessa illalla terapioimaan miestä, tiedä mitä traumoja hänellä on. Mutta hyväksyä ei saa. Kauheaa, jos lapset tai kuka tahansa joutuu rasismin kohteeksi, raakaa sanon minä. Haluan kuitenkin, että lapseni voi kulkea pää pystyssä pelkäämättä, mutta turhia riskejä ei kannata ottaa.

 

Ystävänpäivänä 14.2.2009: Kiitos ystävyydestä, kiitos välittämisestä, kiitos ymmärtämisestä, kiitos, kun jaat huolen. Sydämestä toivon meidän kaikkien unelman täyttyvän. Ilman huumoria elämä olisi tylsää. Ilman rohkeutta elämä olisi vaikeaa. Ilman rakkautta elämä olisi toivotonta. Ilman ystäviä elämä olisi mahdotonta. Oikein Hyvää Ystävänpäivää Sallalta kaikille lukijoille! Ystävät, läheiset... ovat tärkeitä meille odottajille, jos muutenkin.

 

Odotus on ollut nyt helpompaa. Se on siirtynyt kauemmaksi, se ei kiedo verkkojaan ympärilleni kuristaen, puristaen, vaatien. Kolkku on kuitenkin meidän elämässä, ajatuksissa, ratkaisuissa koko ajan mukana. Tänään oliln hakemassa varastosta tavaraa, ja siellä todella on tavaraa, Kolkun tavaraa, vaatetta... Hyvä kun alta sain sen mitä hain. Samuel löysi vanhan pienen jääkiekkomailan, ja sanoi, että sen voi antaa Kolkulle, johon Ella virkkoi: "Mitä jos Kolkku onkin tyttö?" Hassua, että sukupuoli tuli esteeksi mailalle, kun meillä kumpikin pelaa välillä innolla jääkiekkoa, Ellakin.

 

Meillä oli eilen kylässä sukulaisia. Annoin pienelle sukulaispojalle herkkua ennen Samuelia. Samuel lähti pöydästä pois loukkaantuneena. Tajusin, että meille on tulossa mustasukkaisuutta Kolkun tullessa. Onhan se suuri muutos erityisesti Samuelille, nuorimmalle, kun perheeseen tulee vielä nuorempi.

 

18.2.2009: "Mä olen joutunut kärsimään jo 5 vuotta!" älähti Samuel. Kysyin, miksi hän on joutunut kärsimään. "Kolkun takia! Aina vaan me odotetaan, saisi se jo tulla." Aihe tuli esille, kun mietittiin, millaisia matkoja tehtäisiin kesällä. Ja äiti sanoi vanhalla tottumuksella: "Uskaltaisiko varata mitään, jos olisi Kolkun vuoro tulla Suomeen." Voi hyvinkin olla, että olemme ensi vuonnakin samassa tilanteessa. Seminaarissa vieressäni istui tuleva äiti, hänellä oli mennyt prosessiin 6 vuotta. Minulla on rauhallinen olo tällä hetkellä, vielä ei ole meidän aika saada 'vauvaa'. Olen käyttänyt hyödyksi odotusaikaa, maalaamalla huonekaluja, kuinka muuten. 

 

19.2.2009: Tuttu jutteli: "Ajattele miten ihanaa, kun sekin perhe sai toisen lapsen ja isompi lapsi pikkusisaruksen, vaikka eihän se tietty ole oikea sisar, mutta joku sinne päin." Mmrrr, taas oikea = biologinen, geneettinen. Meillä on ainakin oikeat sisarukset ja käyttäytyvätkin kuin oikeat sisarukset, biologisuudesta emme tiedä, mutta oikeat ovat.

 

Olen todistettavasti huomannut, että myös sisarukset voivat tulla äidin ja uuden lapsen vuorovaikutuksen väliin, ja äidin ja uuden lapsen välit jäävät 'kylmiksi'. Jos isommat sisarukset hoitavat liikaa pienempää, on äidin suhde erilainen, kuin ollut isompien kanssa. Tietty olen nähnyt, että isovanhemmat, päivähoito, kummit tms. ovat vieneet liikaa vanhemmuutta ja suhde lapseen on vanhemmalla heikko. Nyt ympärille katseltuani ja surullisen huomion tehtyäni, täytyy oikein tietoisesti rajoittaa sisarusten puuttumista vuorovaikutuksen rakentumiseen ja suojella sitä taikapiiriä. Hyvä on rajata vähän samalla tavalla kuin hakumatkalla, että äiti hoitaa perushoidon: syöttää, vaihtaa vaipat/potattaa, pukee, nukuttaa, puhaltaa pipit... Ja muut viihdyttää. Hakumatkalla se toimi doulien kanssa hyvin. Sisarukset ovat tärkeitä omalla paikallaan, mutta äiti on äiti (isää meillä ei ole, joten isän roolia miettikääpä isät, se on tärkeä).

 

Ystäväni oli nähnyt unta: meille oli tarjottu kahta tyttöä, olin valinnut kiharatukkaisemman. Kun ystäväni ilmoitti unestaan, älähdin: apua, se tietää hankalampaa hiustenhoitoa. Johon ystäväni: "Sä oot aina tykännyt haasteista." Itsellä on nyt ollut poikatunne, mutta sehän vaihtelee.

 

24.2.2009: Ystäväni oli nähnyt unta, että minulla oli 4 lasta, kun ystäväni oli tullut kylään. Olin esitellyt lapset hymyssäsuin. Hän oli ihmetellyt, miten en ollut kertonut, että minulle pitikin tulla 2 lasta. Lasten nimet olivat Sanni ja Tommy, nimetkin vaikuttivat oudoilta minun valitsemikseni. Ihanaa, kun ihmiset elävät odotuksessa mukana, jopa öisin. Itsellä on ollut todella rauhallisen toiveikas olo. Kolkku elää omaa elämäänsä Etiopiassa, hän on jo vähintään 2,2 vuotta. Toivottavasti hänellä on mahdollisimman hyvä olla. Ehkä siellä jo mietitään, tutkitaan, mikä on paras vaihtoehto Kolkun tulevaisuuden kannalta. Laitokseen ei ole hyvä jäädä kenenkään lapsen. Täällä odottaa yksi koti ja perhe juuri sinulle Kolkku. Meillä vanhemmilla on oikeus odottaa ja kaivata, onhan meidän lapset ympäri maailmaa ja osa meidän perhettä, sydämessä. Jaksellaan.

 

1.3.2009: Olen miettinyt, että on hyvä tiedostaa adoptiolapsen mahdolliset herkkyydet, esim. tausta, hylkäämiset, erot, monet hoitajat, nälkiintyminen... Mutta on tärkeää, että ei ylireagoida. Joskus ongelmat tulevat samoista syistä kuin bioperheissä (vuorovaikutusongelmat, kipeät elämänkokemukset... ) Ja kipeitä asioita koetaan biosuhteissakin sukupolvesta toiseen. Tuntuu, että adoptiotausta laitetaan helposti syyksi pahaan oloon, vaikka ongelman aiheuttaja olisi muu asia. Joskus kielletään ad. taustan mahdollisuus, vaikka se olisi mahdollinen syy. Varovaisuutta tulkinnoissa ja toisaalta herkkyyttä ottaa huomioon ad. taustankin mahdollisuus. Korjaava hoito, kasvatus, ilmapiiri, välittäminen, rakkaus, kiintyminen... on kipeitä kokeneelle valtavan suuri hoitava vaikutus. Pahoinvoivia ihmisiä on paljon ja suurin osa biologisissa perheissä kasvaneita. 

 

2.3.2009: Moni varmaan miettii (ainakin välillä), kyllähän kaikenlaisia ajatuksia, tunteita tässä ehtii käydä läpi -  miettii LUOVUTTAMISTA, koko prosessin lopettamisesta. Itseäni kuvailisin kalaksi, joka ei pääse, eikä halua päästä koukusta irti, rimpuilee, pyristelee, välillä hiljenee ja taas jatkaa. Se syötti on niin makoisa. Tai kalastaja, joka ei päästä kalaansa irti, yrittää tehdä kaikkensa, että kalan saa haaviin. Välillä tunnen itseni etanaksi, joka laahautuu hitaasti eteenpäin kohti päämäärää, sielä se jossain häämöttää. No, on vertaukset, tunnelmat mitkä tahansa, niin jos minusta on kiinni, me jatketaan loppuun asti. Vaikka vuoristokiipeilijänä, hankala matka vuoren laelle, mutta kun perille pääsee vaivat unohtuu ja se tunne - AHH. Hyvää kannattaa odottaa, vaikkei odottaminen ole aina helppoa. 

 

3.3.2009: On lottovoitto, kun saa upean, lämpöisen, asiallisen, asiantuntevan, ammattitaitoise sosiaalityöntekijän, meillä on juuri sellainen. Hänellä on virkailijana suuri valta, jota voisi käyttää myös väärin, arvostaa eri asioita… jotka vaikuttavat asian etenemiseen. En ole pitänyt itsestään selvänä, että olemme tässä vaiheessa ja pääsimme jatkoon. Osaan todella paljon arvostaa sitä ja olen kiitollinen. Viimeksi tapasin ohimennen liikenteessä ’meidän sossun’. Olin ostamassa maalia, seisoin pysäkillä ja olin juuri työntänyt liian suuren suklaapalan suuhun (lapsilta salassa äiti syömässä suklaata) ja laittanut roskiin todisteet, päällyspaperit. Hädissäni nieleskelin suklaata, että pystyisin puhumaan. Noloa tulla yllätetyksi näin. Muutaman sanan ehdimme jutella ja sain aina yhtä kannustavia sanoja. Sain siipien alle ilmaa, ja taas jaksaa lentää odotuslentoa. Nyt on taas odotuksen kutina, josko meille tulisi jo tieto.

 

8.3.2009: Meillä pitäisi viikon kuluttua olla keskustelu päämajassa. Ja pelottaa niin hirveästi. Pelkään, että lapset ovat ihan kauheita tapaamisessa, sellaistakin on tapahtunut. Ja silloin katsotaan: No, eihän toi pärjää noidenkaan kanssa, ja kasvatuskyvytkin ovat heikot. Pelkään, että itse hermostuksissa käyttäydyn huonosti ja puhun oudosti. Pelkään, että uusi tapa lyhentää jonoa, on laittaa lastaodottavat jonosta pois. Toisaalta odotan, jos kuulisin edes pienen positiivisen uutisen, toivonkipinän.

 

9.3.2009: Kävin kuuntelemassa luennon "Mihin lapsi vanhempiaan tarvitsee". Vapaasti tiivistellen: Vanhempien tulisi RAKASTAA, VÄLITTÄÄ, asettaa sopivasti rajoja, huolehtia sopivasti, olla sopivasti kiva ja ELÄÄ IHMISIKSI. Tutkimukseen oli osallistunut 207 kpl 5. ja 6. luokkalaisia kirjoittaen aineen hyvistä vanhemmista. Tarvitaan lisäksi ymmärtäväisiä lapsia, sillä yli- ja alilyöntejä tulee taatusti. Itse olen  myös huomannut, että molemminpuolinen anteeksipyytäminen- ja antaminen helpottaa yhteiselämää kummasti, eipä tarvitse kantaa liian suuria kuonasäkkejä selässään. Sellaista se vanhemmuus. 

Lapset haluavat myös meiltä vanhemmilta aikaa. Kolmenlaista aikaa: 1. Aikaa, että olemme esim. kotona eli lähellä, läsnä tarvittaessa. 2. Aikaa tehdä yhdessä jotain: esim. kotitöitä, pelata lautapeliä... 3. Aikaa mennä jonnekin: matkoille, lähikauppaan, harrastuksiin...

 

13.3.2009: Olemme lasten kanssa jutelleet siitä, kun lapset kasvoivat bioäidin masussa, äiti varmaan silitteli vatsaa eli vauvoja, ehkä hän juttelikin vauvoille. Lapset ovat kuulleet vatsassa äitinsä, ehkä isänsäkin ym. äänet. Äiti on kärsinyt odotuksen vaivat ja synnytyksen tuskat. Etiopian isä ja äiti ovat meille tärkeitä. Ilman heitä ei olisi meidän perhettä. Olemme välillä miettineet kenen näköisiä lapset ovat. Lapsissa näkyy biologinen tausta, he ovat ehkä bioäidin,- isän,- mummon,- vaarin,- serkun näköisiä, ehkä jokaisesta jotakin. Hippusen tiedonmurusia biotaustasta, ei oikeastaan mitään, mutta kun lapsiani katson, upeat ovat geenit. Kolkun taustaan voi kuulua pidempi aika biosuvussaan oloa, onhan Kolkku jo isompi tullessaan.

 

Mietimme välillä, millainen oli Etiopian äiti, missä hän on nyt, miksi hän joutui luovuttamaan lapsen? Kysymyksiä mihin tuskin saamme vastausta, arveluita vain. Joskus bioäiti joutuu pakosta luopua lapsestaan olosuhteiden vuoksi: köyhyys, sairaus, kuolema... Joskus hän toivoo antavansa lapselle paremmat olosuhteet, mitä itse voisi tarjota, hän tekee rakkaudentyön. Joskus luopuminen on vaikea päätös, joskus suuri helpotus. Miettiikö bioäiti mihin lapsi meni, miten voi, millainen hänestä tuli? Me lähetämme ajatuksia bioäideille: "Meillä menee hienosti, lastasi rakastetaan, toivottavasti sinulla on asiat hyvin. Kiitos näistä toivottavasti sinulla on asiat hyvin. Kiitos näistä lahjoista, jotka olen teiltä saanut."

 

 

 

15.3.2009: "Kriisit joko vahvistaa tai tappaa." Myös adoptiokokemuksissa ja lapsen rankoissa kokemuksissa ennen adoptiota. On varmasti adoptoituja, jotka 'kuolevat' adoptiotaakan alle, jos ei ole mahdollisuus saada tukea, rakkautta, välittämistä, korjaavia kokemuksia ympäristöstä, ihan niin kuin muissakin ikävissä kokemuksissa, kriiseissä. Alkoholistiperheen lapsenkin voi yksi terve, välittävä aikuinen pelastaa. Vaikuttaa monet asiat asian käsittelyyn. Tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet valtavan paljon kauheita asioita elämässään ja ovat kasvaneet upeiksi vahvoiksi ihmisiksi. Joku ihminen kasvaa, ja joku 'kuolee' ja katkeroituu samojen taakkojen, kokemusten alle. Vaikeita asioita. Mutta itse olen ajatellut, etten enempään pysty, kuin rakastaa, välittää, huolehtia, antaa aikaa, elää itse ihmisiksi... hakea apua, jos tarve vaatii ja elämällä normaalia arkista elämää. Pyhimystä minusta ei tule, enkä pyhimys ole, äiti vaan.

 

16.3.2009: Hienosti meni keskustelu tänään, ihan toiveikas olo jäi, ehkä joskus Kolkku kotiin saadaan. Emme saaneet tietää milloin hän tulee ja millainen tulee. Lapset olivat hyvin ja äiti jotenkuten. Nyt on sydämessä odotuksen kutina.

 

25.3.2009: Sukulaisoika 4-v sanoi, että hän antaa oma polkupyöränsä Kolkulle. "Se (Kolkku) on poika ja se on minua kaulaan asti. Miksei Salla jo mene hakemaan sitä?" Poika jutteli. Jännä miten ympärillä oleville ihmisille on muodostunut mielikuva Kolkusta. Pieni taapero, tyttö tai poika. Jotkut ovat kuvailleet ulkomuotoakin. Itsellä on vaikea kuvitella ulkomuotoa, Etiopiassa on niin erinäköisiä lapsia ja sukupuolikin ei painotu pahemmin kumpaankaan, välillä poika välillä tyttö, luonnettakin on ihan mahdoton kuvitella tai ääntäkään. Ella toi koulusta tekemänsä hevoskäsinuken Kolkulle. Ja lisäksi saatiin sukulaiselta vaatteita varastoon odottamaan, toivottavasti ei pitkäksi aikaa. Itsellä malttamaton olo, tulisi jo tieto. Taas säikytään puhelinlehtimyyjiä.

 

24.3.2009: Näin odotus edistyy. 4,3 vuotta prosessia takana. Nyt on taas toiveikas, malttamaton olo (ennen kuin taas pettyy). Olen ajatellut laittaa taas taskuun tai muualle lähelle, helposti otettavaksi paperin ja kynän. Mistä lie tunne tullut. Tänään minulta kysyi työkaveri: ”Miltä tuntuu odottaa noin kauan?” Kaikki tunteet olen läpi käynyt, niin hyvät kuin pahatkin. Välillä ei jaksaisi yhtään odottaa ja välillä on rauhallisempaa ja odotus helpompaa. ”Miten lapset ovat odottaneet?” Välillä odotus on pinnalla lasten puheissa, välillä tuntuu asia unohtuneen tai ei ainakaan puheissa tule esille. Mutta Kolkku on ollut elämässämme jo monta vuotta ja isommissa suunnitelmissa mukana ajatuksissa: uskaltaisiko, ehtisikö vielä tehdä tuon, vai onko hakumatka tai Kolkku jo kotona??? Jos, jos, jos… Milloin saamme sanoa kun, kun, kun…

 

15.4.2009: Soitin Ip:lle ihan muussa asiassa, ja kyselin vähän samalla tämänhetkisestä tilanteesta (en voinut vastustaa kiusausta). Ei luvattu, paljastettu mitään, vaikka yritin olla ovela. Haistelin, kuulostelin rivien välistä. Toivetta ei viety, mutta ihan miten vaan voi käydä. Kysyin voinko lähteä maailmanympärysmatkalle? (Vai kannattaako jäädä odottelemaan tietoa.) Meille ei uskallettu luvata lupaa matkaan. Voi kun tulisikin tieto. Kohta se selviää, kun lapsitiedoista alkaa kuulumaan, kenelle menivät, jäämmekö nuolemaan näppejämme. Nyt on taas sietämättömän jännittynyt odotuksen kutina.

 

17.4.2009: Joskus on ehkä keinotekoistakin vertailla bioraskautta ja ado-odotusta. Ne ovat erilaisia, vaikka yhteneväisyyttä löytyykin, ennen kaikkea tunnepuolella. On kaksi erilaista tapaa saada oma lapsi. Lapsi syntyy perheeseen. Toivottavasti pian saamme Kolkun kotiin ja saamme alkaa elämään perhe-elämää uudella kokoonpanolla, niin samanlaista, mutta erilaista kuin bioperheen elämä. Adoptio tuo omat haasteet, värinsä ja rikkautensa.

 

Raskaus on positiivinen. Milloin tulee, tunne, että raskaus on positiivinen? Minulle odotus on alkanut, kun olen soittanut sosiaalityöntekijälle, ja hän on suostunut ottamaan asiakkaaksi. Aktiivinen odotus on alkanut ja lapsi on vahvasti läsnä siitä asti, potkii sydämessä. Sitä ennen on mietitty monta vuotta, olisiko adoptio mahdollinen. Raskaustestin positiivisuus vahvistuu: kotiselvitys valmistuu ja sos.työntekijä on puoltanut vanhemmuutta, adoptiolupa, lupa paperinkeräykseen, paperit lähtevät maahan, hyväksytään lapsen syntymämaassa vanhemmaksi, uusi adoptiolupa, tieto lapsesta… Valokuvaa lapsesta on verrattu ultraäänikuvaan. Minulle se on vielä enemmän, siinä on lapsi piirteineen, persoonoineen, historioineen, hengittää vahvasti omilla keuhkoilla… ja meidän tiemme ovat yhdistymässä. H-hetki, synnytys, lapsen luovutushetki.

 

18.4.2009: Rasismi on vakava asia. Mutta niin on kaikki kiusaaminen: päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla, perheissä, pihoilla… Kuinka monta onkaan, joiden elämä on mennyt pilalle erilaisten kiusaamisten takia. Lehdistä mm. saa paljon lukea koulukiusatuista, joiden itsetunto on murentunut ja masennus riivaa lopun elämän. Ei edes tarvitse olla poikkeavan näköinen tai oloinen, aina ei kiusaamisen syytä edes löydy. Eikä sellaista syytä olekaan, miksi kiusatuksi pitäisi joutua. Uskonkin, että kiusaajakin tarvitsee apua. Kiusaamista ei saa ikinä hyväksyä, siihen pitää puuttua heti. Kaikilla pitää olla kavereita ja mahdollisuus ’kukkia’. Kiusatuksi joutumisesta jää aina arpia, vaikka siitä kunnialla selviäisikin. Ps. Ja Kolkkua odotetaan KOVASTI, voi kun tieto tulisi, odotus on taas tuskaista, ei millään jaksaisi odottaa.

 

22.4.2009: Tuskainen olo. Tulisi jo tieto lapsesta. Puhelinta säikytään, vasen käsi kutissut koko päivän (sellainen sanonta on, että vasen käsi vastaanottaa – ennekö?!) Tuntuu, että pitäisi koko ajan tehdä jotain, ettei ehtisi ajattelemaan Kolkkua. Ei nykyään tekemistä ole tarpeeksi, vaikka on kahden lapsen äiti, tekee kotitöitä, on työelämässä, pitää ihmissuhteita yllä… ja sittenkin Kolkku mielessä. Kai tässä vatsahaava tulee. Tiedän, tiedän, kyllä tunteet ja odotuksentuska rauhoittuu, onhan siitä kokemusta – ylä- ja alamäkeä, sitähän tämä on. Jakselkaa kanssaodottajatkin. Lainatakseni erään äidin sanoja: ”Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, kun sanotaan, että odotuksen tuskat unohtaa, kun oman lapsen saa.”

 

25.4.2009: Tuntuu vaan huolestuttavia uutisia kuuluvan – harmi. Ei ole kivaa palvelunantajille, odottajille, ei kenellekään, kun adoptiopolulle tulee uusia kiviä, isompia ja pienempiä. Uusin uutinen on, että Etiopiassa alkaa papereihin tulemaan ’parasta ennen’ – päiväys. Eli oikeudessa hakemus saa olla enintään 2 vuotta vanha. Se tietää meidänkin perheelle uutta paperien tai paperin keräystä, vaivaa ja rahanmenoa (todennäköisesti). Nyt jännitetään mitä se käytännössä tarkoittaa: mikä päivämäärä ratkaisee, monta paperia uusitaan… No, voisihan tässä olla iloinen, että edes jotain tapahtuu. Kolkulle tulee upea odotuspäiväkirja – työllä ja tuskalla sinut sain. Olisiko jo 3-4 vihko menossa, olen seonnut laskuissa, onneksi kaikki ovat tallella. Kesälomalla on taattua ohjelmaa – kerätään papereita, tai sitten heti loman jälkeen.

 

27.4.2009: Mietityttää jo nyt hakumatka, vaikkei mitään tietoa lapsesta olekaan. Jännittää, vaikka kolmas jo onkin. Muistan, kun Ellaa lähdin hakemaan, moni bioäiti sanoi: ”Älä säikähdä, vaikkei lapsi heti tunnu omalta. Minäkin jouduin tutustumaan omaan lapseeni, hän tuntui aluksi ihan vieraalta.” Nämä lohdutukset ja neuvot ovat minulle olleet tärkeitä. Nytkin mietin: Ei se mitään, jos ei heti, kyllä se siitä… Olen antanut itselle ja lapselle tilaa, kun odotukset eivät ole korkealla. Ja siitähän se on lähtenyt, hienosti vielä. Hakumatkalla on tunnetta, huolta omasta ja lapsen terveydestä (ettei sairastuta, helpompi sairastaa kotona), jännitystä paperiasioiden selviämisessä ja ettei muutenkaan mitään ikäviä yllätyksiä tulisi. Vaikka olen aina jännittänyt matkaa, on minulla kaksi upeaa matkakokemusta ihanasta maasta. Etukäteen ei koskaan tiedä mitä odottaa.

 

30.4.2009: Sydäntä ihan kirpaisi ilosta ja kateudesta, pieni hippunen oli epätoivoakin omasta tilanteesta, eilen tulleen lapsitiedon takia. Ihana kuulla, että Etiopiassa tapahtuu ja nimeämisiä tulee tai nimeäminen tuli. Toivottavasti lapsia tulee monta, ja toivottavasti meillekin, niin kuin me kaikki odottajat toivomme. Toivominen tietty on vahvempaa, mitä kauemmin on odottanut. Meillä tuli täyteen 4,4 v prosessia. Se on pitkä aika epävarmuutta, odotusta, Kolkun läsnäoloa, vaikkei olekaan läsnä, paljon on tapahtunut. Tiedän ja arvaan, että monella on pitkiä prosesseja, pidempiäkin kuin meillä. Voimia meille kaikille.

 

1.5.2009: En halua olla katkera, mutta väkisinkin tulee mieleen monta, jotka lähtivät adoptiotaipaleelle minun jälkeen ja ovat jo saaneet lapsensa ja ovat eläneet arkea lapsensa kanssa kotona vuosiakin. Olen ommellut verhoja, pessyt ikkunoita, silittänyt… Tekeminen auttaa unohtamaan odottamisen ainakin hetkeksi. Joskus on tunne, että ei pysty kuin kävelemään ympyrää, eikä saa mitään tehtyä, odottaa vain puhelinsoittoa. Tässä tulikin soitto: ”Hei täällä x” (sama nimi kuin Etiopian adoptioita hoitavalla henkilöllä), menin aivan hiljaiseksi ja sydän löi sataa, no nyt se tulee. Ja niin tulikin, tarjous jostain lehtitilauksesta. Olisin voinut lyödä luurin korvaan. Säikäyttelevät ihmisiä. Olen saanut monta tsemppariviestiä, jotka lohduttavat ja nostavat hymyn huulille, kyllä taas jaksaa odotella, ainakin hetken.

Kerro kaverille  | Tee ilmaiset kotisivut  | Tilaa kotisivut  | Suntuubi.se
Powered by Putteri Technology
©2017 Sydämistä syntyneet - suntuubi.com