Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK


Sallan päiväkirja 2009

8.5.2009: Viikko meni, eikä tietoa lapsesta tullut. Nyt on tunne, ettei vähään aikaan tulekaan. Olo on kuin tyhjentyneellä ilmapallolla. Kaikki suuret toiveet, kutinat, odotuksen möykky vatsassa, kaikki pois. Pelkään, että Samuelin poikatoive laittaa meidät odottamaan poikaa moneksi vuodeksi. Ei tule lasta, jos sopivan ikäistä poikaa ei löydy. Olisi varmaan kannattanut lahjoa lapset paremmin puhumaan neutraalit toiveet. Onhan lapsilla toiveita, meillä kaikilla ja kuitenkin se oikea tulee. Toivoihan erään perheen esikoinen itselleen isoa veljeä, sekin on aika hankala toteuttaa, yleensähän seuraavaksi syntyvä on edellistä nuorempi. Ja parasta olisi kuulemma, kun perhe saisi kaksoset ja tämä esikoinen ison veljen ja pikkuveljen (aikamoiset kaksoset). Menee aina vain hankalemmaksi. Hei päättäjät, meille käy kumpikin, tyttö tai poika, ei Samuel ole ehdoton velitoiveineen.

Lainatakseni jonkun viisaan sanoja: "Tavoitteellisuus on olennainen osa onnea. Jos kaiken saa helposti, mikään ei tunnu miltään." Näin on, kun ei ole helposti tullut, kyllä tuntuu, kaikki tunteet on käyty läpi. Uskon myös, että  kun lapsen sitten lopulta saa, tuntuu ja tunteet myllertää edelleen, on se niin suuri paukku, ihme, yllätys... Nyt on taas nöyrtynyt odottamaan. Lapsitietoja tuli muutama, onnea vaan kaikille, jos joku sattuu lukemaan, me jatkamme odottamista. Taitaa 5 vuotta tulla täyteen, ehkä 6 tai seitsemän... Minulle sanottiin: "Olet hienosti jaksanut odottaa." Hienoudesta en tiedä, mutta pakko mikä pakko, jos haluaa meidän Kolkun kotiin. Kävimme Tukholman risteilyllä, ja ostimme pallon Kolkulle, lapset ehdottomasti halusivat, kun itsekin saivat jos mitä.

"Äiti eikö sulle riitä kaksi riitelevää lasta?" sanoi Samuel, kun surin, ettei kuulu lapsitietoa. Ei riitä ei, kyllä äiti haluaa vielä kolmannen riitelijän. Onhan niitä rauhallisempiakin hetkiä aina välillä.

Äitienpäivänä 10.5.2009: Sain tänään viestin: "Hyvää Äitienpäivää Superäidille!" Hörähdin tyytyväisenä. Lapset halusivat tietää, mitä viestissä luki, kerroin lapsille ääni lievästi ylpeydestä täristen. Lapset alkoivat nauramaan; "Et sä ole mikään superäiti, hah, hah haa. Olet tyhmä, hassu... ja niin sieltä tuli lasten suusta totuuksia. Eli täällä on vain ihan tavallinen äiti. Juttelimme lasten kanssa, onkohan Kolkku ensi vuonna kotona. Mietin mielessäni, kuinka monta kertaa olenkaan miettinyt samaa. Onko Kolkku ensi vuonna kotona? Olemme tänään syöneet kakkua kotona ja mummilassa, ja olemme muistelleet Etiopian äitejä kynttilöitä poltellen. Toivottavasti Etiopian äidit tunsivat sydämissään meidän lämpimät ajatukset.

 

12.5.2009: Olen kerännyt rohkeutta ja tunnustellut oikeaa ajankohtaa soittaa kätilöille. Tuntuu vaikealta löytää oikea päivä soittamiselle. Yhtenä päivänä olin nukkunut huonosti, en ollut terävimmilläni, toisena päivänä ajatus ei muuten vaan kulkenut, kolmantena päivänä olin kiukkuisella päällä, olisi tullut sanottua vähän liikaakin, neljäntenä päivänä olin hyväntuulinen, enkä halunnut pilata olotilaani, ja sitten tässä on ollut muita kiireitä. Milloinkahan olisi oikea ajankohta soittaa? Yhtenä päivänä olisi ollut vahva ja rento olo, ja rohkeakin, mutta silloin ei ollut soittoaikaa.

Pitäisi kysyä paperinkeräysohjeet. Minä taidan olla ensimmäinen, joka pääsee keräilemään papruja, 2 vuotta tulee kesällä täyteen. Täytyy sanoa, että toivottavasti neljännet paperinkeräykset menisi jo rutiinilla, ja Kolkun suhteen toiset paperit toisivat Kolkun kotiin. Eihän meillä mitään muutoksia ole tullut, samat kuviot. Paperinkeräys tuo maksuja, joka paperin mukana lasku. Ja taas  joutuu pyytämään ja vaivaamaan ihmisiä kirjoittelemaan erinäisiä todistuksia. 3,5 vuoden sisällä tulisi neljäs lääkärintodistus (yksityisellä). Kotiselvitys päivitettiin viime vuonna, rikosrekisteri, virkatodistuksetkin tsekattiin, nekin varmaan joutuu uusimaan. Ystävien kanssakaan ei ole tullut ryppyjä suhteeseen, eiköhän sieltäkin samat paperit tule. Valokuvat, olisiko äidin kaksoisleuka vähän suurentunut, lasten hampaat vaihtuneet (jos hampaat näkyvät kuvassa), huonekaluja maalattu...

Pitäisi kysyä paperinkeräysohjeet. Minä taidan olla ensimmäinen, joka pääsee keräilemään papruja, 2 vuotta tulee kesällä täyteen. Täytyy sanoa, että toivottavasti neljännet paperinkeräykset menisi jo rutiinilla, ja Kolkun suhteen toiset paperit toisivat Kolkun kotiin. Eihän meillä mitään muutoksia ole tullut, samat kuviot. Paperinkeräys tuo maksuja, joka paperin mukana lasku. Ja taas  joutuu pyytämään ja vaivaamaan ihmisiä kirjoittelemaan erinäisiä todistuksia. 3,5 vuoden sisällä tulisi neljäs lääkärintodistus (yksityisellä). Kotiselvitys päivitettiin viime vuonna, rikosrekisteri, virkatodistuksetkin tsekattiin, nekin varmaan joutuu uusimaan. Ystävien kanssakaan ei ole tullut ryppyjä suhteeseen, eiköhän sieltäkin samat paperit tule. Valokuvat, olisiko äidin kaksoisleuka vähän suurentunut, lasten hampaat vaihtuneet (jos hampaat näkyvät kuvassa), huonekaluja maalattu...

16.5.2009:  En tiedä mikä nyt on? Olenko erityisen viehättävä? Ehkä odottajan hehkua? Kuvittelevatko he, että minun mahdollinen tumma mies on heiltä jotenkin pois. Taas kerran kaksi miestä, joihin en koskisi pinseteilläkään, istui linja-autossa lähellämme. He keskustelivat: " Toi on ollut v...n neekerin kanssa.  Onko maistunut Tapolan musta makkara?" Samuel ei edes reagoinut, itse kiehuin raivosta, mutta hillitsin itseni. Mietin mielessäni, siirrynkö eteenpäin vai uskallanko istua paikallamme, eli riskiarviointi. Onneksi he jäivät pois, suomalaiset miehet kaikkien toivevävyt. Miksi meidän kohtaamat rasismit ovat minuun kohdistuneita, lasten kautta, ja miesten aiheuttmia? Huono itsetuntoko? Yököttää. Keskustelin Samuelin kanssa jälkikäteen, ehkä tollaisissa tilanteissa kannattaa siirtyä kauemmaksi, varmuuden vuoksi.

21.5.2009: Lapsitieto/lapsitietoja tullut, onnea vaan. Näyttää todella huolestuttavalta, jos yksikään yh ei ole saanut viestiä lapsukaisesta. Tämä nyt on minun intuitiota, mutta taitaa olla niin, että jonon vetäjän kyseenalaisilla kunniapaikoilla ovat yh:t, näppituntumalla n. 6-7 sisällä 4 yh:ta ja lisää tulossa, kunhan kaikki välissä olevat onnelliset parit ovat saaneet tiedon Etiopiassa odottavasta nyytistä tai vipeltäjästä. Olo on hirmu surullinen meidän yh-porukan puolesta, kyllä meistäkin löytyy potentiaalia vanhemmaksi, ihan oikeasti. Itsellä Kolkun odotus on mielessä, kuinkas muuten, mutta paketoituna taka-alalle. Elämässä on paljon kivoja juttuja, kiireitä, uusia tuulia, jotka ovat täyttäneet elämää, ajatuksia. Kaikesta huolimatta odotus on toiveikasta, vaikka ei ehkä syytäkään olisi. Haluan uskoa, että jossain on Kolkku, joka tarvitsee meidät perheekseen. Minä puhun vähän Kolkusta, mutta lapset koko ajan, ettei vaan unohdu.

22.5.2009: Kuulin vauvaodotus (gbio) uutisen. Vauvan syntymä olisi joskus vuodenvaihteessa. Väkisinkin tuli mieleen, ehtiikö Kolkku syntyä meille ennen kuin tämä vauva syntyy. Muisteloissa onkin monia etappeja - onko Kolkku meillä, vai ei siihen ja siihen mennessä. Lasten kevätjuhlat ovat taas ensi viikolla, ja vuosi sitten olin aivan varma, että Kolkku on mukana näissä juhlissa, ei ole. Vuosi on mennyt nopeasti. Kun pääsin Etiopia- jonoon, yh:t saivat lapsen puolen vuoden pääsä papereiden lähettämisestä, siitä se on vähitellen pidentynyt. Työkuvioissa minulta kysyttiin  (eräs, joka harvoin näkee minua). "Oletko sinä vielä täällä?" Olenhan minä, töissä,  en mammalomalla.

29.5.2009: Minä ja minun kaveri. Äiti ja Kolkku-odotus, me kuljemme käsikädessä. Välillä minä vedän, välillä kaveri vetää, välillä kuljemme käsikkäin tasatahtia, irrottaa en halua kaverin kädestä, enkä hävittää kaveria. 'Odotus' kaverina täyttää ajatukset, se on osa suunnitelmia, se vie konkreettisestikin tilaa (kaikki tavarat, vaatteet Kolkulle)... Tänään olin työpaikan koulutuksessa, teimme pitkän tähtäimen suunnitelmia, minun oli pakko sanoa, muistuttaa minun kaverista, olen jonon kärjessä, ja voin jäädä 4 kk:n tai kahden vuoden päästä äitiyslomalle. Välillä tunnen olevani harhainen pakkomielteinen outo tyyppi, puhuu odottavansa lasta vuostolkulla, eikä mitään tapahdu, siksi en enää ole niin paljon mainostanut asiaa, vaan pitänyt matalaa profiilia.

Vertailimme erään biovauvaa odottavan kanssa, miten erilaista on saada vauva, joka itkee, syö ja nukkuu, kun saa leikki-ikäisen taaperon, joka syö, itkee, nukkuu, puhuu, leikkii, tutkii, raivoo.... ja jolla on elettyä elämää takana ja jolla on omaa persoonaa, tapoja ja tahtoa. Me adoptiovanhemmat lähdetään erilaisista lähtökohdista vanhemmuuteen kuin biovanhemmat. Hiljaista niin hiljaista, kuulisi nyt edes pienen uutisen, toiveita herättävän, toivonkipinän. Jos ensi viikolla uskaltaisi, ehtisi soitella paperinkeräysohjeet - uskaltaisikohan.

31.5.2009: Tässä viimeisimmässä odotuksessa on erityisesti korostunut, kuinka paljon tarvitsee nöyryyttä ja luottamusta, että viranomaiset, jolla on valta, tekevät parhaansa myös meidän perheen suhteen. Ajattelen, ja uskon, että kaikki on Taivaan Isän käsissä, saamme oman, vaikka vielä ei ole ollut aika yhdistyä Kolkun ja meidän tiet. Uskon, että kaikki menee, niin kuin pitääkin. Mutta kyllä on ollut monesti vaikeaa nöyrtyä, rauhoittua odottamaan, kuitenkin eteenpäin olemme menneet vuosi, kuukausi, päivä, minuutti kerrallaan. Uskon, kun tieto joskus tulee, kuuluu  helpotuksen huokaus, meillä on paljon mukana odottajia, jotka ovat jaksaneet olla mukana, jotkut aktiivisemmin, jotkut hiljaisemmin. Ainakaan kukaan ei ole minulle uskaltanut myöntää ajattelevansa, saadaankohan me ollenkaan. Päinvastoin, kun itse olen epäilevä, muut jaksavat luoda toivoa ja ravistella epätoivoista.

"Miksi kiirehtiä, kun aikaa tulee koko ajan lisää." Afrikkalainen sananlasku.Uskomattoman viisas elämänviisaus. Itsellä olisi paljon opittavaa. Mutta kyllä tässä ikää tulee lisää, tavaraa lisää, Kolkun odotus vaikuttaa joka elämän alueella...., mutta totta toinen puoli, aikaa tulee lisää, ja on sitä tullutkin, ja paljon on 4, 5 vuoden aikana tapahtunutkin. Kolkun kummeista yksi on löytänyt puolison ja vihitäänkin ennen Kolkun tuloa. Kolkun nimetkin ovat vaihtuneet, nimet, jotka olisi tarkoitus hänelle antaa (tietenkin etiopianimen lisäksi). Suku kasvanut, työpaikka vaihtunut, lapset koululaisia... Olisi edes odotusjono tai lid-päiväykset, silloin pystyisi jotenkin arvioimaan, missä vaiheessa olemme menossa. Mutta ei, täällä me lillutaan epämääräisyydessä.

1.6.2009:  Rohkenin tänään soittamaan päämajaan, melkein rohkeus lopahti, kun en aluksi päässyt perille. Kaikki paperit uusitaan. Valokuvia olen jo ottanutkin. Paperit uusitaan mahdollisimman myöhäisessä vaiheessa, eli ovat mahdollisimman pitkään voimassa. Odotamme edelleen kumpaakin sukupuolta, eli Samuelin poikatoiveet/puheet eivät estä meille tytön tulemista, tämä tieto olikin suuri helpotus. En halua, että mikään pitkittää enää odotustamme. Toinen vaihtoehto olisi ollut, että odotetaan sopivan ikäistä poikaa ja tytöt olisi mennyt muille. Toiveeni on saada lapsi, ei enää muita toiveita. Ennen oli ainut toive, että pini lapsi, vauvakin, mutta meidän uusin tulokas tulee olemaan isompi, mutta perheen pienin sentään. Olo ei ole tällä hetkellä kauhean onnekas, sillä odotukselle ei näy loppua, mutta odotamme edelleen.

4.6.2009: Olen jo varovasti kertonut, että paperien uusiminen tarkoittaa sitä, että joudun taas vaivaamaan ihmisiä, virkailijoita, ystäviä.... päivittämään papereita, kirjeitä.... Turhaa vaivannäköä, mikään ei ole tässä tietääkseni muuttunut  kahden vuoden aikana. Pelkkää turhaa rahanmenoa, työtä... Koen oloni surulliseksi, nöyryytetyksi, uupuneeksi ja raivostuneeksi koko paperitouhusta. Mikään muu ei saa minua jatkamaan, kuin halu saada Kolkku kotiin, muuten laittaisin hanskat naulaan ja tekisin yhden naisen protestin. Nyt vaan täytyy hiljaa nöyrästi tehdä, mitä Etiopia pyytää - NYYH.

5.6.2009: Sukulaiseni kauhisteli adoptioprosessiin menneitä rahojani, vaikka yleensä en rahoista puhu. "Olisit saanut ajokortin ja auton..." Ja maksuista suurin osa on edessäpäin. "Kenellä on varaa adoptoida?!" Valintoja, valintoja, siitähähän se on kiinni. Lasta ei voi rahassa mitata, vaikka prosessi maksaa aina vaan enempi, kun hinnat nousee, odotus pitkittyy, uusia muksuja tulee....  Kansainvälisen adoption kautta lapsensa saaneet ovat lapsenkengissä tukien suhteen. Bio-odottajat saavat kulunsa kuitattua verorahoillamme ainakin suurimman osan. Se tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, arvostuksesta.... Epäoikeudenmukaisuus jatkuu lapsen tullessa Suomeen  vanhempainrahoissa, kuntatuissa ym:ssa. Mielenkiintoista on, että lapsensaanti tavalla tai toisella pitäisi olla tasa-arvoista. Mautontahan se rahoista puhua, mutta sittenkin.

Pelottaa, saadaanko me Kolkkua ollenkaan. Kun lukee uusia tiedoitteita, niin siellä lukee: "Yksinhakijoiden tilanne tulee vaikeutumaan." Se on niin väärin. Voikun löydettäisiin kaikki lapset, jotka ovat vapaita adoptioon, sillä niitä on, eikä yhdenkään lapsen ole hyvä jäädä lastenkotiin, kaduille, eikä muihinkaan epäkiitollisiin oloihin. Täällä odottaa paljon vanhempia, tyhjiä sylejä, rakkautta, välittämistä, turvaa, perushoitoa , hoivaa, koulutusmahdollisuuksia... Olen lukenut useampia viestejä, että lapset tulevat olemaan tulevaisuudessa isompia (missä Etiopian isommat, teitä odotetaan) , myös erityislapset lisääntyvät.... Välillä pelottaa, ettei tulisi mitään, mikä estäisi prosessin jatkumisen: sairautta, talousongelmia, onnettomuuksia, muutoksia pahempaan... Meitäkin on kolme, ettei vaan sattuisi mitään. Tunteiden vuoristorataa.

10.6.2009: Tänään Ella pohti Kolkun tuloa ja sen vaikutusta. "Kannattaako meidän ottaa Kolkkua, sillä siitä tulee varmasti lellitty. Ja sä tulet olemaan tosi mustasukkainen, kun Kolkku on minun perään." Totta, niin siinä varmaan tulee käymään. Ella kerää herkästi pienten tyttöjen ja poikien sydämiä. Ja Samuelia pikkupojat pitävät idolina ja pikkutytöt ihailevat. Äidille jääkin se perushoidon, turvan... antaminen. Jokaisella meillä on tärkeä paikka Kolkun elämässä. Ja myös läheisillä, kummella ym:lla. Meitä on monta, jotka odottavat Kolkkua. Lainatakseni ystäväni tänään lausumia sanoja: "Kyllä toi odotus kestää ihan liian kauan.

12.6.2009: Olen taas miettinyt todella paljon Kolkkua. Tapahtuisiko Etiopiassa Kolkun asian suhteen edistymistä? Kurkussa oikein kuristaa jännityksen, odotuksen kutina. Missä olet meidän nuorimmainen? Mitä teet? Millainen olet?  Olen miettinyt monesti silmät kiinni, kiinteällä ajatuksella Kolkun ulkomuotoa, luonnetta... ja toivonut, että tulisi kuva Kolkusta verkkokalvoille. Mutta ei, ei edelleenkään tietoa, ei mistään. Kauanko joudumme vielä odottamaan, 4,5 vuotta on nyt mennyt, se on pitkä aika ihmisen elämässä. Kunhan kaikki vaan menisi loppuun asti hyvin. Voi kun kuulisi edes pienen toivetta herättävän uutisen, mutta ei, ei mitään. Uskaltaisikohan pienimmät vaatteet, tuttipullot... varastosta laittaa kiertoon, tuskin niitä tarvitaan enää Kolkulle. Saisi varastoon tilaa, ei, en vielä uskalla. Lomallako?

14.6.2009: Katkeruus, kateus, epätoivo... ovat nyt pinnalla. Näin ne tunteet vaihtelee. Miksi yh:t putosivat jossain vaiheessa arvoasteikon alas. Minulla on vielä muistoissa, miten olimme tasa-arvoisia odottajia, maat ainoastaan laittoivat kriteerinsä. Ellan odotuksen aikana 3 yh:ta sai nimeämiset samaan aikaan, ja kaikki ovat pärjänneet hyvin äiteinä, jokaisella on useampi lapsikin. Usein haki 2 yh:ta samalla hakumatkalla (mieletön tuki muuten), kerran lähti 4 yh:n paperit samaan aikaan, sisaruksiakin uskallettiin antaa, ja iältään muutaman kuukauden vanhasta kouluikäisiin lapsia. Yh-jonoja ei ollut, eikä kiintiöitä, vaan kaikki oli samassa jonossa. Jonossa ystävystyttiin, ei siinä perhemuodolla ollut merkitystä, vieläkin ystävyydet ovat kantaneet. Odotus on todella muuttunut ja odotuksen henki. Nyt ollaankin vanhempana kakkoskategoria, jos sitäkään (toivottavasti lapset eivät lue tätä). Nyt ei kelvatakaan enää vanhemmaksi.

Eilen olimme Kolkun tulevien kummien häissä. Meillä on kaikilla lapsilla useat kummit kannattelemassa lasten elämää. Tärkeitä ihmisiä, jokainen tuo jotain lasten elämään. Häät olivat ihanat, morsian kaunis ja sulhanen komea, aurinkoinen ilma, kuumakin, herkkuja pöydät notkuen... Ajattelin häissä, miten ihanaa olisi, jos Kolkku olisi mukana juhla-asu päällä taapertanut tai vipeltänyt joukossa. Toisaalta sain syödä vielä rauhassa. Kolkun eräs isompi serkku ennusti millainen Kolkku on: "Kiharat hiukset, ruskeat silmät." Todennäköisesti. Milloin saat? kysymyksiä kuului. Ja osa tuntui unohtaneen kokonaan odotuksen, tai he eivät enää kehdanneet kysyä. Ei ole tietoa milloin tulee vai tuleeko ollenkaan Kolkku meille. Sitä ajatusta, että Kolkkua ei saisi, ei edes uskalla sanoa ääneen, se olisi ihan kauheaa. Mutta kaikkea tässä ehtii ajatella.

15.6.2009: Näin unta, että olin IP:n toimistossa. Joku vihjaili, että pitäisi ne tytön paperit antaa. Ja niin ne annettiin. Eräs nainen pyysi lapsia ja minua pöydän ääreen. Minulla oli 3 lasta mukana, yksi istui rattaissa. Nainen otti lukkokaapista paperit ja valokuvia. Osoitti yhtä lettipäistä tyttöä valokuvasta, joka istui maassa (kuvassa oli useita lapsia). Tytöllä oli koulupuku päällä, kirkkaansininen villatakki ja tummansininen hame. Kysyin naiselta: "Onko hän 4-5 v?" Ja nainen myönsi. Ajattelin, että varmaan siellä lapset menevät aikaisemmin kouluun. Itkin helpotuksesta, nyt meillä on tieto lapsesta. Sain naiselta paperia silmien pyyhkimiseen, tosi ohutta nenäliinaa, jolla ei pystynyt kunnolla pyyhkimään. Unissa olen monesti nähnyt tytön, ja odotusaikana tunne ollut enempi pojasta, eli ollaan varauduttu kumpaankin.

16.6.2009: Olen miettinyt millaista on elämä, kun ei odota. Jos ja jos ei, kun ja tai, pitäisikö vai ei, uskaltaako vai ei... Tuntuu vaikealta miettiä, tuleeko tyhjyys, täyttääkö lapsi odotuksen paikan, olenko tullut riippuvaiseksi odotuksen tunteista, osaanko olla ilman odotusta, odotuksen epävarmuutta, odotuksen kutinaa, haavetta lapsesta... Vai tuleeko tyhjyyden tunne, pettymys, suru... Olen odottanut niin pitkään, jos tästä odotuksesta onkin tullut jo osa minun persoonaa, elämää. Uskon, että alussa odotuspersoona siirtyy kaikkien muiden tunteiden alle. Lapsi tuo omat tunteet, voi olla vaativakin, perushoito, arki, ja meidän perhekuvion muuttuminen vie energiaa. Alussa on varmasti onnellinen, pelokas, hämmentynyt, kiireinen... kaikesta uudesta. Mutta elämä tasoittuu, nouseekohan odotuspersoona pintaan, vai osaako sitä olla odottamatta.

Jotkut bio-odottajat ovat sanoneet: ”Ihanaa, kun vauva on tässä sylissä, mutta minulla on ikävä mahaa.” Jotkut ovat vain helpottuneita, kun odotus on ohi. Aika hämmentävää tämä lasten saanti, monet tunteet myllertävät. Odottaa sitä masuvauvaa tai masun ulkopuolista lasta.

17.6.2009: Kolkku sai tänään uudet lenkkarit, enempi tyttö-Kolkulle sopivat, mutta Ella lohdutti, että voihan Poika- Kolkku käyttää niitä mökillä. Kolkun tuleva äiti pyöri tuskissaan kaupoissa, ALEt olivat alkaneet, eikä tiedä kokoa, sukupuolta, mutta pakko oli jotain ostaa. Laitoin lenkkarit monta kertaa pois ja otin taas käteen, luulivat varmaan, että yritän jotain varastamistemppua, lopulta otin lenkkarit (ja maksoin). Voihan ne antaa jollekin, jos ne eivät Kolkulle mene. Muutenkin kauppareissu meni tuskissa, näin niin monta ihanaa ruskeaa pientä taaperoista. Mitäköhän lasten äidit miettivät kun katselin silmät kiiluen heidän lapsia. Sanoin Ellalle ja Samuelille: "Katsokaa, miten ihana pieni." Lapset katsoivat minua, ehkä hivenen säälivästi: "No on, on."

21.6.2009: Meillä on jos millaista dokumenttia. Ompahan lapsilla valinnan varaa , jos haluavat tutustua adoptioon, Etiopiaan... tulevaisuudessa. Meillä taitaa olla kaikki lastenkirjat, aikuisten kirjat, lehtileikkeet, monisteita, julkaisuja... , jotka käsittelevät adoptiota, erilaisuutta, Etiopiaa.... Kansioita on kertynyt useampia, lehtikotelot täynnä, kirjahylly pinkeenä.... Meillä on myös muistojen laatikot, jossa on Etiopia-tavaraa tyhjistä kahvi- ja teepurkeista lähtien (joita joskus tuoksutellaan) , joitain vaatteita (mm. luovutus- ja kastevaatteet, tuttipullo, unilelut, ensikengät , askarteluja, jne. Tietysti lapsilla on myös kaikki tärkeät odotusajan paperit ja taustapaperit monena kappaleena. Olen myös kirjoittanut odotuspäiväkirjaa ja matkapäiväkirjaa  kaikkine mahdollisine tunteineen, ja nyt Kolkun nettiodotuspäiväkirjaa siistimpänä versiona lisäksi. Myös valokuvia löytyy monta kansiota.

Valokuvat, muistojen laatikot, lastenkirjat ovatkin olleet kovassa käytössä lasten mielenkiinnon mukaan. Joskus on ollut joku rauhallinen hetki, kun lapset yhteistuumin hakevat valokuva- albumit, muistojen laatikot, lastenkirjat esiin ja sitten jutellaan, mitä lapset haluavat jutella. Myös Kolkun odotusprosessi herättää ajoittain keskustelua  myös heidän omasta prosessista. Keskustelua taustasta voi tulla myös hyvin yllättävissä tilanteissa, olen aina valmis keskustelemaan jos lapsesta tuntuu siltä. Joskus olen joutunut avaamaan rivien välistä keskustelua, joskus heittänyt keskustelun aiheita, ja kokeillut onko lapsilla mietintämyssyssä jotain. Lapset myös suoraan sanovat 'ei kiinnosta' ja sekin on hyvä niin. Kumpikin käsittelee erilailla asioita. Uskoisin, että meillä on tarjottu mahdollisuus asioiden läpikäymiseen lasten kiinnostuksen mukaan. Ja on meillä keskusteltukin avoimesti tunteita läpi käyden.

Tärkeää on, että on itse sinut adoption, kaksoisvanhemmuuden, erilaisuuden ym kanssa. Kyllä se vähän kirpaisi, kun lapsi kerran sanoi: "Sä et ole mun oikea äiti!" Meillä oli mahtava keskustelu sen asian tiimoilta. Sanoin: "Sinä voit olla sitä mieltä, mutta minä koen, että sinulla on kaksi oikeaa äitiä. Äiti, joka on synnyttänyt ja jonka masussa olet ollut. Ja minä äiti, jonka kanssa elät, joka hoitaa, rakastaa, huolehtii... sinusta. Koen, että kumpikin äiti on tärkeä. Ja minulle sinä olet oikea, oma lapseni, vaikka itse olisit asiasta mitä mieltä tahansa."

23.6.2009: Varokaa, varokaa ystävät, tuttavat, sukulaiset.... Olen huomannut äänensävyssäni pientä kireyttä, vähäistä aggressiivisuutta, johtuen odotuksen aiheuttamasta turhautumisesta. Myös puhetyyli on alkanut muuttua valitukseksi. Anteeksi. Optimistisuus melkein muuttunut pessimistisyydeksi (sisu on lisääntynyt, hampaat kiristyneet yhteen). Yrittäkää ja uskaltakaa kuitenkin puhua aiheesta. Se on tärkeää, että olette kiinnostuneita, myötäelätte odotusta, uskotte lapsen tuloon, jaksatte kannustaa, kiitos siitä. Saa nähdä muutunko ihan mahdottomaksi odotuksen jatkuessa. Onneksi loma alkaa kohta, paitsi odotuksesta.

24.6.2009: Olen pajon miettinyt, että Kolkun alku meillä tulee olemaan erilaista. Lapsi on nyt varmasti vauva-ajan ohittanut. Edelliset hain vauvana ja kohtelin heitä vauvana. Lapset käyttivät vaippoja, söivät vauvanruokia, joivat tuttipullosta heitä kannettiin sylissä (äheisyys oli luontevaa), he valvottivat yöt ja nukkuivat päiväunet. Kolkku todennäköisesti puhuu jo jotain. Meidän pihapiirissä asuva etiopialainen on luvannut tarvittaessa tulkkausapua, jos äidin keinot lapsensa ymmärtämiseen loppuvat. Vaipoista olen mietiskellyt, pitäisikö vamuuden vuoksi vaipat ottaa, voiko Kolkkuun jo luottaa kuivana pysymisessä, ehkä otan mukaan jotain. Ruuat ja juomat ovat varmaan jollain tasolla tutut, mihin ja miten ne laitetaan. Kolkku varmaan kävelee itse, eli syli täytyy tehdä muuten houkuttelevaksi. Nukkuminen selviää kun kohdataan Kolkun kanssa. Pukeminen ja riisuminen, onnistuuko? Erilaista  tulee olemaan totta tosiaan.

25.6.2009: Olen niin surullinen omasta puolesta, meidän perheen puolesta, kaikkien yh:den puolesta... Olin varovaisen arvion mukaan ajatellut, että tänä vuonna  olisi tullut kolmelle yh:lle nimeäminen ja yh-jonoa saatu  näin purettua. Mutta nyt kun katselee loppuvuoteen, rohkeammankin arvion mukaan, hyvä jos yhdelle tulee tieto. Kuitenkin uskon, että yh-odottajia on erilaisilla toiveilla, eli toiveet ja lapset luulisivat joskus kohtaavan jonkun kohdalla. Miksi en ole nuori, parillinen... toiveperhe, miksi en (ja muut yh:t) saa vakuutetuksi päättäjiä, että meitäkin tarvitsee joku lapsi. Ei se perhemuoto aina ratkaise kaikkea hyvää, eikä lupaa aina jatkuvuutta, pysyvyyttä, eikä mitä lapselle on annettavaa... Yh on ihan hyvä vaihtoehto myöskin. Väheksymättä pareja. Jos saisin toivoa, toivoisin kaikille sitä ihanaa puhelinsoittoa: "Teille olisi nyt lapsi, onnea!"

Tänään tuli IP-lehti ja tavalliseen tapaan luin sitä syvällä hartaudella. Ensin luin läpi lehden ja katselin kuvat, sitten luin läpi rivienkin välistä, jos sieltä saisi jotain tietoa, tunnelmaa omaan prosessiin liittyen. Valokuvat katsoin tosi tarkkaan, katselin henkilökunta kuvia erityisella hartaudella, he mm. päättävät meidän ja Kolkun yhdistymisestä. Ajattelin, mitäköhän he miettivät, kun joskus lukevat meidän papereita, katsovat kuvia, mitä he ajattelevat meistä perheenä, minusta äitinä, miten he valitsevat meidät (toivottavasti joskus) Kolkulle perheeksi? Mitkäköhän asiat siinä valintatilanteessa painavat meidän hyödyksi? Tuli kyyneleet silmiin, kun katsoin kuvaa, jossa kätilöt katsoivat hymy huulilla tietokoneen ruutua, siinä oli varmaan lapsen kuva, ja hänelle mietittiin perhettä, ehkä perhe oli jo hahmottonutkin. Katselin viimeisen sivun satoja lapsikuvia, bongasin etiopialaisia lapsia, millainen on meidän Kolkku?

27.6.2009: Tämä syvä hiljaisuus tuntuu painostavalta. Ei mitään kuulu, ei edes pientä huhua. Onkohan meidät unohdettu kokonaan? Ei kehtaa itsekään koko ajan soitella kätilöille, kuulostella ja muistuttaa olemassaolostaan. Yritän lukea milloin mistäkin adoptioon liittyviä kuulumisia, jos jotain tietoa löytyisi, vaikka rivien välistä, jotain tietoa, toivetta. Tämä hiljaisuus on painostavaa, olo on kuin ennen ukkosta. Voinko vain luottaa, että tässä hiljaisuudessakin tapahtuu jotain, vai tapahtuuko mitään. Jos tämä hiljaisuus johtuukin siitä, ettei Etiopiassa ole todellakaan mitään vireillä.

29.6.2009: Minulla tuli tänään kauppamatkalla yhtäkkiä odottajana yksinäinen olo. Tajusin, että olen ainut, jonka tunnen Etiopian jonosta. Kaikki tutut ovat lapsensa saaneet, jotkut jo monta vuotta sitten. Jonkun luulen tietäväni ulkomuodosta, mutta, jos tapaisin heidät kadulla, en ehkä tuntisi heitäkään. Tajusin, etten voi jakaa odotuksen tunteita, tietoa, ajatuksia vertaiseni kanssa, muiden kanssa kyllä. Huomasin, ettei minulla ole muissakaan maajonoissa kanssaodottajia. Tämä onkin uusi tilanne, ennen olen tuntenut ja tietänyt monta odottajaa, eri jonoistakin, tavattiin ja puhelimet kävi kuumana. Tämä ei tarkoita, että olisin yksin, ettei minulla olisi monta innokasta kaveria, tuttua, sukulaista, ystävää, jotka odottavat innolla kanssani SITÄ SUURTA UUTISTA, heitä on. Hassua oikeastaan tuntea yksinäisyyttä, mutta odottajana olen yksinäinen.

30.6.2009: Minulta on moni kysynyt, miksen ota sijaislasta adoptiolapsen sijaan. Haluan oman lapsen, siinä vastaus. Olen kyllä miettinyt sijaislasta vaihtoehtona ennen Ellaa ja Kolkkua, ja nytkin vaihtoehtona Nelkulle. En ole koskaan syvällisesti selvittänyt omia mahdollisuuksia sijaislapsitoimintaan, mutta olen mielenkiinnolla lukenut sijaislapsiartikkeleita, jotka kohdalle ovat sattuneet. Sijaislapsi on ollut minulle pelottava vaihtoehto lähinnä kiintymyksen takia, minä kiinnyt todella syvästi ja nopeasti, ja pelkään menettämistä, pelkään luopumista lapsesta. En osaisi suhtautua ammattimaisesti, niinkuin joku ehdotti, ja se olisi minusta väärinkin lasta kohtaan, lapsella on oikeus olla kiintymyksen, rakkauden, välittämisen kohde, enkä osaisi erotella lapsia sen mukaan, miten lapsi olisi meille tullut. Yhteistyötä biovanhempien kanssa en osaa pelätä, vaikka sekään ei varmaan aina olisi yksinkertaista.

2.7.2009: Tiedostin tänään itsessäni uuden piirteen. Eräs kysyi minulta, missä vaiheessa olen odotustani. "Olen nähtävästi jonoa vetämässä, muuta se ei todista mitään, minut on monesti ohitetettu ja tullaan ohittamaan." Minkä ikäisen saat, kysyy Eräs uudelleen. Ja nyt se uusi piirre jota oikein häpesin ja säikähdin. Minä pelkäsin, että minua säälitään, kun sanoin: "Lapsi tulee olemaan isompi, vähintään 2,5-vuotias, todennäköisesti vanhempi." Aloin selittelemään, miksi on vanhempi, ja Kolkku on kuitenkin meidän perheen pienin... En tiedä kuvittelenko vaan, mutta joskus tuntuu, että vauva on ainoa oikea ikä tulla perheeseen, vai säälinkö itse syvällä sisimmässä itseäni... Joskus on tuntunut, että kysyjä on katsonut säälivästi, joku on lausunut: "Harmi, kun et saa vauvaa enää." "Ai, se on isompi." (eipä paljon sitten kiinnosta), selitys tulva: "Miten hienoa, kun on isompi... "Odotan innolla miten ihmiset suhtautuu, ku Kolkku saapuu, voin yllättyä.

3.7.2009: Ystäväni oli nähnyt unta, että olin lähettänyt hänelle viestin: "Minulle on nimetty tyttö. Salla." Hän heräsi, ja puhelimeen oli tullut viesti minulta. Hänen sydän hypähti kurkkuun. Mutta viestini oli muusta asiasta. Voi kun uni olisi ollut totta, että olisin lähettänyt viestin minulle nimetystä lapsesta. Lähetänköhän milloinkaan sellaista viestiä, aika toivottomalta näyttää. Ja me odotetaan niin paljon Kolkkua. Huokailen sydän kipeänä täällä.

4.7.2009: Nimeäminen tullut, ainakin yksi, onnea. Kyynel tuli silmäkulmaan, ihanaa kun Etiopiasta tulee isompiakin lapsia, sillä odottajatkin ovat erilaisia. Yksi toivoo vauvaa, toinen isompaa, kolmas sisaruksia, neljäs erityistarpeista....Itselläni alkoi mietintämyssy porista, pitäisikö nostaa ikärajaa yli neljän, no, viimeistään ensi keväänä. Minä kasvan tässä mukana, ja kasvatan lapsen ikätoivetta aina vanhemmaksi lapseksi. Kasvan sisäisesti vastaanottamaan isomman lapsen. Saa nähdä, tuleeko Kolkku todella meille koulureppu selässä. Isompi lapsi on alkanut tuntumaan aina paremmalta, oikeammalta vaihtoehdolta, oikein todellinen Kolkku-vaihtoehto. Tuntuu jo ihan  hassulta ajatella, että Kolkku olisi vauva. Niin tässä ajan kanssa äitikin kasvaa ja muuttuu  henkisesti.

5.7.2009: Apua, mikä pläjäys päivän lehdessä isättömistä pojista (ja vähän tytöistäkin). Otettiin sivu heti talteen. Ensin tunsin itseni pieneksi, mitä olen tehnyt ja tietoisesti vielä. Lukemista jatkettuani rauhoituin, ei peli ole menetetty. Isättömyyttä on monenlaista (niin kuin äidittömyyttäkin), isä on kuollut, poissaoleva (sairaus, päihteet, ura, luonne, harrastukset... ), erotilanne jne. Ehkä omaksi vahvuudeksi voisi sanoa, että isättömyyttä on pohdittu neuvonnassa, itsekseen hyvinkin paljon. On valittu papereihin merkitty miehenmalli, on pohdittu, poikalapset (niitä meillä on paljon), suhde minun omaan isään... Minulla on hyvä, kannustava, läsnäoleva isä, jollaisen olisin omillekin lapsille halunnut. Miehiä vastaan minulla ei ole mitään, eikä ihannekuvaa miehistä. Isiä ja miehiä löytyy laidasta laitaan, niin kuin äitejä ja naisiakin. Isän puute on meillä tiedostettu, avoin puheenaihe, ja saa sitä surrakin.

6.7.2009: Tiedostin tänään itsessäni uuden piirteen. Eräs kysyi minulta, missä vaiheessa olen odotustani: "Olen nähtävästi jonoa vetämässä, mutta se ei todista mitään, minut on monesti ohitettu ja tullaan ohittamaan." Minkä ikäisen saat, kysyy Eräs uudelleen. Ja nyt se uusi piirre, jota oikein häpesin ja säikähdin. Minä pelkäsin, että minua säälitään, kun sanoin: "Lapsi tulee olemaan isompi, vähintään 2,5-vuotias, todennäköisesti vanhempi. "Aloin selittelemään, miksi on vanhempi, ja Kolkku on kuitenkin meidän perheen pienin.... En tiedä kuvittelenko vaan, mutta joskus tuntuu, että vauva on ainoa oikea ikä tulla perheeseen, vai säälinkö itse syvällä sisimmässäni itseäni... Joskus on tuntunut, että kysyjä on katsonut säälivästi, joku on lausunut: "Harmi, kun et saa vauvaa enää." "Ai, se on isompi." (Eipä paljon sitten kiinnosta), selitystulva: "Miten hienoa, kun on isompi..." Odotan innolla miten ihmiset suhtautuu, kun Kolkku saapuu, voin yllättyä.

7.7.2009: Nimetty lapsi, joka olisi myös iältään käynyt meillekin. Äiti itkee vessassa, ettei vaan lapset ja hoitolapset näe. Ei, kyllä niin on, ettei meitä katsota kenellekään lapselle sopivaksi perheeksi, eikä nykyään yksikään Yh saa lasta. Kai meitä roikutetaan jonossa niin kauan, kun tajutaan lähteä jonosta pois. EIKÖ TÄMÄ ODOTUS IKINÄ LOPU!

Äiti punasilmäinen hoitelee kotitöitä. Ella ihmettelee. Minä selitän olevani surullinen, ja miettiväni saadaankohan me Kolkkua koskaan, näyttää aika pahalta meidän tilanne, emme taida olla toiveperhe kenellekään lapselle. Ella vastaa: "Saadaan me, toiveessa on hyvä elää." En viitsinyt Ellalle sanoa, että äidin toiveikkuus on heikoilla. Itse asiassa en näe odotuksen suhteen yhtään valoa, se on vaan iso möykky. Surullista koko yh-tilanne.

8.7.2009: Itkettää aina enemmän, kun lukee uusinta tiedotetta. Lapsia tullut Suomeen ja tulee hienommin kuin aikaisemmin. Hienoa, kun näin on, jotkut saa. Eihän todellakaan voi olla kuin tyytyväinen muiden puolesta. Itseni tunnen todella surulliseksi, pettyneeksi, katkeraksi, kateelliseksi, toivottamaksi, luottamuspulaakin on ja nöyryyden puutetta. En osaa nähdä tässä odotuksessa tällä hetkellä yhtään toivonkipinää, iloa tai mitään hyvää. Kiitos vaan kaikille, jotka ovat jaksaneet vielä uskoa siihen suureen uutiseen, ja olette kannustaneet, myötäeläneet... Minua ahdistaa tämä hiljaisuus meidän odotuksen osalta, ei mitään toivoa, ei pienintäkään toiveikasta tietoa, meidät on varmaan unohdettu.

9.7.2009: Sisko soitti liikenteestä: "Onneksi et ole täällä. tästä minun ohi meni juuri aivan ihana lapsi. Tumma lapsi, ja vaaleat ylisuojelevat vanhemmat. Varmasti adoptiolapsi ja juuri tullut perheeseen." Sitten hän vielä lisäsi: "Minä en enää kestä tätä sun odotusta." Ystävä soitti: "Saisi jo tulla Kolkusta tieto, minä en enää jaksa odottaa, vaikka eihän se minulle pitäisi olla rankkaa, mutta on se rankkaa, seurata vierestä." Ystävän viesti: "Salla, minä rukoilen teidän puolesta, että lapsesi ja sinun tiet yhdistyvät." Ystävän viesti: " Miten se voi nykyään olla noin epäoikeudenmukaista. Ennen oli jono, ja Kiinassakin lid-päivät." Ette usko, miten olen kiitollinen kaikesta myötäelämisestä. Tässä oli vain muutama esimerkki kaikista tukikommenteista. Kolkku sinua odotetaan.

Äiti on taas toipunut. Ostin tyttö-Kolkulle ja poika-Kolkulle puserot. Kaupoissa mukana ollut pieni sukulaispoika ei yhtään ymmärtänyt, kuka on Kolkku. Toivottavasti mahdollisimman nopeasti selviää hänelle, kuka on Kolkku. Toiveenversot taas kurottelee kohti aurinkoa. Ihmeellinen tämä ihmisen mieli, se alkaa etsimään toiveikkaita ajatuksia, ja vähitellen alkaa uskomaan, ehkä peli ei olekaan menetetty. Raskasta odotus on, ja erityisesti, kun on jo Etiopia-jonossa kauinten odottanut veteraani. Päivä kerrallaan, ja toivossa on hyvä elää, vaikka pienessäkin toivossa. Katselin tänään haikeudella lentokoneita, milloin on minun synnytyksen aika.

Joskus kauan sitten vanhempainvalmennuskurssilla minua riipaisi erityisen paljon filmi, joka kertoi luovuttavista äideistä. Erityisesti kohta, jossa bioäiti sivelee vatsaansae, eli vauvaansa ja katsoo taivaalla lentävää lentokonetta, ilme oli tiiviin miettiväinen. Mitä äiti mietti? Hän ajatteli ehkä lapsensa lähtöä toiselle puolelle maapalloa, minkälainen elämä lapselle tulisi... (Äiti oli äiti-lapsikodissa, jossa valmennettiin mahdollisiin adoptioon, ja heitä tuettiin, oli ratkaisu mikä tahansa.) Muistan sen filmin koskettavana, ja kuinka sitä katsoessa minua kuristi kurkusta ja itketti. Toiselta äidiltä lentokone vie lapsen, ja toiselle äidille lentokone mahdollistaa lapsen kohtaamisen.

10.7.2009: Näin alas olen jo mennyt. Seisoin tänään pysäkillä, ja siihen tuli aivan mahdottoman suloiset n. 1-3-vuotiaat tytöt, tummaihoiset. Toinen heistä oli samannäköinen kuin Ella samanikäisenä, kulmakarvoja ja hiuksia myöten. Minua sattui oikein sydämestä, kun katselin tätä tyttöä, miten olikin niin samannäköinen. Toinen tyttö oli muuten vaan suloinen. Ja mitä tekee tämä äiti, yritän ottaa kännykällä kuvaa salaa, onnistumatta siinä kuitenkaan - harmi. Pihallamme asuu aivan mahdottoman suloinen 4-vuotias poika, tummaihoinen. Ja tämä äiti katselee haaveilevasti ikkunasta, siellä meidän 'Kolkku', olisiko Kolkku tollainen. Paitsi minä tuskin silloin katselisin ikkunasta, vaan vahtisin pihalla, juoksisin perässä...

12.7.2009: Nykyään käy näin, mitä epätoivoisempi olen odotuksen suhteen, sitä enemmän ostan Kolkulle. Ostaminen tekee odotuksen konkreettisemmaksi, ja herättää toiveikasta oloa. Tänään sanoin Ellalle ja Samuelille, kun ohitimme erään vaatekaupan: "Käydään vain katsomassa, ei osteta mitään." Ella alkoi penkoa vaarekkejä, löysi vaatteita , jotka käyvät kummallekin, äitikin innostui, ale-vaatteita on kiva penkoa. Löydettiinhän me viisi vaatetta, kokokin tällä kertaa isompaa. Ja kun Kolkusta tulee tieto, niin ei yhtään harmita vaikka vaatteet eivät menisi, kyllä niille käyttäjä löytyy. Kotona oli ihana levitellä Kolkun vaatteita. Samuel sanoi: "Tulisi jo Kolkku, minä en halua olla perheen nuorin."

23.7.2009: Saa nähdä, saako Kolkku yhtä suurta ihmettelyä ja ihastelua kuin isommat sisaruksensa pienenä. Erityisesti Ella sai paljon huomiota, ja ihmiset aloittivat keskustelun bussissa, kaupassa, kadulla.... Positiivista asiallista huomiota ja keskustelua en pidä rasitteena, huomioinhan itsekin muita. Olen ehkä poikkeuksellinen suomalainen, minusta on ihana jutella ihmisten kanssa, ja olen kuullutkin monta ihanaa, iloista, surullista ja riipaisevaakin tarinaa liikkuessani. Olen myös ihmetellyt kun monelle suomalaiselle tervehtiminenkin on ylivoimaista. Ellan kanssa erityisesti herätimme huomiota. Ella oli suloinen, mutta niin oli Samuelkin. Ella ehkä otti kontaktia (flirttaili) enemmän, seurasi ihmisiä (hän kuvaili ja kuvailee kohtaamiamme ihmisiä jälkikäteen ilmeineen ja eleineen tosi osuvasti). Olin itsekin tietty täynnä uutta äitiyttä ja seurasin  ympärilleni enemmän Ellan aikaan. Samuelin kanssa liikkuminen meni jo rauhallisemmin ja luontevammin, en ehkä itsekään huomannut kaikkia kontaktiyrityksiä. Olen joskus kokenut vaikeaksi, kun ihmiset kokevat rasitteeksi hymyilyt, lässytykset lapsille, koirille ym. Etiopialaista ihmisten välistä kiinnostusta, toisista huolehtimista tuli minulla matkan jälkeen ikävä, koin kulttuurishokin. Siellä kun mummo pyörtyi, oli parikymmentä auttamassa, täällä kun joku makaa maassa, kävellään ohi. Siellä lapsia huomioitiin, viihdytettiin, täällä lasta ja lapsesta aiheutuvaa ääntä pidetään rasitteena (joskus tietty niin onkin).

Muistan aina ensimmäisen terveyskeskuskäynnin Ellan kanssa. Odotimme vuoroa. Ella hermostui jostain, ehkä vaistosi äidin jännityksen. Hän alkoi itkeskelemään, ja minä lohduttelin. Mitä teki muut vuoroaan odottavat, siirtyivät kauemmaksi  ja puhisivat ja katsoivat paheksuvasti. Elin tullut maasta, jossa ihmiset olisivat lapselle naksutelleet kielellään, taputelleet käsiään, yrittäneet naurattaa ja vaikka kannelleet lasta sylissä, jos lapsi olisi suostunut. Todellinen kulttuurishokki.

24.7.2009: Tänään näin aivan ihanan suklaanvärisen pienen pojan rattaissa ja vaaleat vanhemmat, joten heräsi epäilys adoptioperheestä. Pää kiertyi melkein ympäri, kuin pöllöllä, kun seurasin perhettä. Anteeksi vaan, jos jotain loukkaa tuijottelu, olen kuullut, että on sellaisiakin. Meidän lapsukaisia on tuijoteltu joskus enemmän, joskus vähemmän, ihan hyväntahtoisesti, joskus uteliaan kiinnostuneena. Olen joskus kysynyt lapsilta, häiritseekö, kun joku katsoo. Lapset ovat kysyneet: "Ai kuka katsoi?" Ehkä he eivät sitten paljon häiriinny. Olen itsekin yrittänyt olla suurentelematta asiaa, kyllähän sitä on monta syytä katsella, ei se aina rasistista ole (harvoin). Kun Ella oli vauva ja kävimme Tallinnassa n. 10 vuotta sitten, ihmiset kurkkivat kuomun alle rattaisiin ja päivittelivät ja ihmettelivät. Samoihin aikoihin eräs isompi tummaihoinen tyttö kävi Tallinnassa, häntä oli pyydetty oikein asettumaan useamman kerran valokuvaan. Kolme vuotta sitten Tukholmassa Ellaa ja Ellan vaaleaa serkkua pyydettiin kuvaan, japanilaiset pyysivät ja kiittelivät kaksin kerroin. Meitä on lähinnä hyväntahtoisesti huvittanut tilanteet. Joskus pienenä lapset saivat kuulla olevansa suloisia kuin nuket, ja sitähän he olivatkin. Itse juuri sanoin naapurin vauvalle: "Voi kun sinä olet suloinen, kuin elävä nukke!" (huom! Hän oli vaalea  ja sinisilmäinen ja suloinen). Vastaantuleville koiranpennuille voihkin: "Voi miten ihana, kuin pehmolelu!" Joitain kuulemma häiritsee nämä huomioimiset, mutta miksi elämä pitäisi olla niin jäykkää ja harmaata. Joissain maissa on kohteliasta huomioida toiset. Ei kannata kaikkea kääntää esineellistämiseksi tai rasismiksi. Kyllä ihmiset ainakin meidän tapauksessa (yleensä) ovat tarvittaessa huomanneet milloin lapsi asettaa rajansa. Ellan ja Samuelin ilmeet taitavat olla sen verran puhuvat (nyt et koske minua tms). Ja kyllä Ella ja Samuelkin joskus katselevat muita syystä tai toisesta. On katseita ja katseita, on eleitä ja eleitä, on sanoja ja sanoja... hyväntahtoisia, ajattelemattomia tai pahoja.

25.7.2009: Jos haluaa kiduttaa itseään, kannattaa mennä adoptiosivustoille (USA:n), ja katsella etiopialaisia lapsia. Voi miten erinäköisiä, ihania, vauvoja, jopa vastasyntyneitä, kaksosia, yksösiä, muutama isompikin, ja myös yh:t olivat saaneet ihan pikkiriikkisiä ihanuuksia (voihan olla, että ne oli trikkikuvia tai vanhoja kuvia). No, tämä äiti niitä kuolasi ja mietti millainen on meidän Kolkku, jos me hänet joskus saadaan. Olemme lähdössä ensi viikolla pienelle reissulle, ja Ella jo varmisti, että jos meille soitetaan sinne Kolkusta, niin hän ainakin jää loppuun asti, kun minä kuulemma lähden sieltä kotiin. Ihmettelin Ellalle minne minä sieltä lähtisin, eihän tieto tarkoita, että olisi vielä kiire minnekään: "No, sinä lähdet tietenkin IP:n toimistoon." En usko, että tieto tulee.

2.8.2009: Myös adoptiolapsella, (erityisesti) pitäisi olla oikeus aluksi äitiin. Eli vanhempainvapaan alku ainakin pitäisi olla sidottu äitikuukausiin. Vaikka adolasta harvemmin imetetään, niin kyllä hän tarvitsee äidin hoivaa, syliä, ÄITIÄ, vuorovaikutussuhdetta, kiintymyssuhdetta... Kyllä isätkin ovat tärkeitä, ja antavat paljon, mutta eri asioita. "Äidit vetävät lapset pesään, istä tutustuttavat lapset ulkomaailmaan." Olen seurannut, miten tasa-arvoisesti adovanhemmat odottavat lasta, ja osallistuvat lapsen hoitoon (mikä on tietty hienoakin). Lapselta jää helposti tällöin mahdollisuus rakentaa yhteen aikuiseen kiintymyssuhteen. Uskon, että bio-odotuksen luonnollinen 'ensin äiti' on paljon luonnollisempi lapsen kiintymyssuhteelle. Lapsi ei pysty kuin yhteen suhteeseen aluksi.

Minäkin joudun rauhoittamaan Kolkun ja minun välisen suhteen aluksi. Sisarusten ja Kolkun välinen suhde on tärkeä, mutta sisarukset eivät saa liikaa ottaa hoivaamisesta vastuuta, vaan he ovat enemmänkin hauskuttelijoina. Äiti puhaltaa pipit, syöttää, nukuttaa, hoivaa, lohduttaa... Kolkkun täytyy ymmärtää, tiedostaa, kuka on äiti, ja päästä rakentamaan kiintymyssuhdetta. Myös äidin täytyy saada kokea olevansa äiti ja myös äidin kiintymyssuhteen rakentumiselle pitää olla tilaa, aikaa ja mahdollisuutta, ilman että välissä on liikaa häiriötekijöitä. Olen suunnitellut, että läheisyyttä, syliä, hoivaa... tarjotaan vaikka oveluudella tai leikin varjolla. Jännittää, miten se onnistuu isomman lapsen kanssa, ehkä ainakin ajan kanssa onnistutaan.

Tänään kuvattiin lisää kuvia Kolkun kakkospapereihin, sillä oletan, että papereiden uusiminen on elokuussa ajankohtaista. Laitoimme paremmat vaatteet päälle ja kengät jalkaan. Lapset ihmettelivät, miksi kengät? Minä vastasin, ainahan meillä on kotona kengät ja paremmat vaatteet, heh. No, mehän myymme itsemme kuvilla Etiopiaan ja lapsenvalitsijoille. Lapset tekivät kolmesta eurosta ihan mitä vaan. Äidille ihan sama, vaikka kukkaro keveni, kunhan kuvat saatiin. Siivottiin aina se kulma, mikä kuvattiin. Täytyy vaan toivoa, että paperiversiona kuvat ovat yhtä hyviä. Kesän erilaisista tapaamisista ja tapahtumista saadaan lisää kuvia Kolkun papereihin. Ella sanoi: "Taidetaan tämäkin Joulu olla ilman Kolkkua."

Minulla on ollut epätodellinen olo Kolkun mahdollista tuloa ajatellen. Välillä tuntuu koko ajatus unelta. Odotus on jatkunut pitkään, mahtaa olla aikamoinen shokki lapsitieto, sitten kun se tulee. Tuntuu uskomattomalta, että tulisiko syksyllä, talvella ehkä, keväälläkö, vai olemmeko ensi kesänä samassa pisteessä  - vuosi meni taas. Vuoden päästä aletaan anomaan syksyllä kolmatta lupaa, kahden vuoden päästä uusitaan kolmannet paperit, joka vuosi nyt jotain puhdetyötä. Surkuhupaisaa. Mietin jo, että vajaan vuoden päästä 5 vuotta prosessia takana ja jos vielä 2 vuottakin odottaa, niin olenhan jo voiton puolella. Kolkku on jo syntynyt, ja vanhenee koko ajan meidän kanssa. Vauvamaisuus on mennyt, taaperomaisuuskin, eiköhän Kolkku kohta muistuta koululaista, murrosikäistä.

4.8.2009: Voi kun tietäisin edes Kolkun sukupuolen, olen nähnyt kaikkea ihanaa, mitä voisi ostaa, mutta ne ovat sukupuolisidonnaisia, eikä niitä voi hankkia. Samuel löysi meidän yhdestä laatikosta Kolkulle ostettuja tavaroita ja kysyi: "Miksi meillä on näin paljon vauvan tavaroita?" No, ne ostettiin monta vuotta sitten, kun meillä oli vielä mahdollisuus vauvaankin. Ella sanoi: "Jos joku tuo Kolkulle synttärilahjaksi karkkia, saadaanko me syödä ne karkit, kun Kolkku ei osaa ja saa syödä?" Kolkku on jo niin iso ekoilla Suomen synttäreillä, että syö varmaan itse karkkinsa. Sukulainen arveli, että palvelunantajat pitävät jonossa niin kauan, että sanovat: "Nyt sinä olet liian vanha saamaan lasta." Toivottavasti näin ei tapahdu.

5.8.2009: Tutkijan viesti: Geenit eivät määrää meitä. Ajatukset, tunteet, kasvatus ja ympäristö voivat sytyttää tai sammuttaa geenien toimintaa. Uni, elämäntavat, lapsena saatu hoiva ja tunneilmapiiri vaikuttavat siihen, miten geenit toimivat.

6.8.2009: Istuttiin mökillä auringonpaisteessa siskoni kanssa. Jompi kumpi lausahti ne moneen kertaan lausutut sanat: "JOS Kolkku on ensi kesänä täällä." Sisko siihen puuskahti: "Minä en enää usko siihen, olen kolme kesää luullut, että Kolkku on täällä, eikä se ole tullut!"

7.8.2009: Olen kuullut, että bio- ja adoptio-odotuksessa on yhteistä odotuksen loppuajan kutina ja jännitys. Milloin lapsi syntyy? Tänäänkö? Huomenna vai viikon kuluttua? Ero on vain siinä, että maajonoissa, joissa ei ole jonoa, tämä epämääräinen jännityksen tuskainen kutina on vuodesta toiseen, monta vuotta. Bio-odotuksessa enintään kuukauden, kaksi viikkoa ennen laskettua h-hetkeä ja kaksi viikkoa lasketun päivän jälkeen.

12.8.2009: Vauvat annetaan pariskunnille, sillä vauvan hoito on vaativampaa, silloin on hyvä olla kaksi kantamassa vastuuta. Onkohan minulla jokin oleellinen asia jäänyt huomaamatta, sillä elämäni lasten kanssa olleena, koen päinvastoin. Vauvat ja pienet vaativat enemmän käsityötä ja kantamista, mikä esim. kiintymyssuhteen rakentamisen tekee vain helpommaksi. Isompana tulleet adoptiolapset ovat varmasti monessa mielessä vaativampia (toivottavasti voin muutaman vuoden kuluttua kertoa omia kokemuksia, oliko näin). Koen, että isommilla on enemmän elettyä elämää, eikä he aina ole avoimia uudelle. Adoptiolapsi vaatii aina ja heihin kannattaa nimenomaan alussa panostaa, antaa korjaavia kokemuksia, aikaa, läsnäoloa, lohduttaa, hoivata ja olla tuntosarvet herkkinä, muttei yliherkkänä.

Luin Kotielämää" - blogia, ja nauroin kaksinkerroin vedet silmissä. Aloin yhtäkkiä näkemään meidänkin perheen kinkkisiä tilanteita huumorilla. Täytyy vain varoa, ettei lapset huomaa ja luule, että äidin ote on alkanut lipsua. On todella tärkeää, ettei elämä muutu liian vakavaksi. Joskus rentouttaa, kun nauraa arjelle. Olen joskus miettinyt miltä näyttäisi jotkut meidänkin tilanteet, jos pääsisi katsomaan ulkopuolisena omia mäkätyksiä ym. - naurattaisi varmaan ja ollaaan me joskus naurettukin. Vielä kun löytäisi huumoria Kolkun odotuksesta, se tuntuu vaan niin vakavalta asialta, ettei uskalla edes nauraa. Täällä yksi vaan odottelee, eikä valmista tule.

14.8.2009: On ollut aikamoista suhinaa, meidän Kolkku on MELKEIN unohtunut. Ei sentään Kolkku ole unohtunut, vaan prosessi. MInulla on työssä uudet kuviot, ja ne ovat vieneet energiaa ja ajatuksia. Olen aina välillä miettinyt, että pitäisi soittaa ja kysellä päämajasta paperinkeräysohjeet, mutta en ole ehtinyt, muistanut, innostunut... (uusinta paperinkeräys tuntuu todella vastenmieliseltä, ei millään jaksaisi - TAAS). Kolkun me halutaan, ja täytyy jossain vaiheessa ryhdistäytyä. Valokkuvat tuli: kotoa, meistä, ym. Jos papereihin tarvitaan. Tänään kävin ilman lapsia etnisessä kaupassa hakemassa Ellalle hiusten hoitoainetta (6 kpl). Kauppa ei ollut meidän kantakauppa, jossa meidän perhe jo tunnetaan, vaan uusi. Olin ainut valkoihoinen kaupassa, kauppa oli täynnä tummaihoisia.

Minua tuijotettiin, jotkut hienotunteisesti, mutta yksi naishenkilö seisoi vieressäni suu auki ja katsoi tiiviisti häpeilemättä. Minulle tuli vaivautunut olo ja yritin olla luonnollinen. Mieleen tuli tunne tältäkö lapsista tuntuu? Keräsin hoitoaineet ja menin maksamaan. Olihan se vähän oudonnäköistä, kun liehuletti osti käkkäräpään aineita. Toisaalta minulle oli olo, kuin olisin ollut jossain kaukana matkojen päässä, ne tuoksut, tunnelma, hyllyt täynnä eksoottisia ruokia, tavaroita, kosmetiikkaa... Olisin voinut ostaa muutakin, mutta tulihan noita purkkeja ja purnukoita jo ostettua.

19.8.2009: Taas ahdistus puristaa rintaa. 4,8 vuotta takana eikä loppua näy. Haluan vielä uskoa, että odotamme vain omaa Kolkkua, ja meidän tiet eivät ole valmiit olleet kohtaamaan. Yön pimeinä hetkinä epätoivon peikko (joskus päivälläkin) puristaa rintaa, kouristaa sydäntä ja pelko nostaa päätään pystyy, mitä jos me ei saadakaan Kolkkua - EN KESTÄISI SITÄ, ajatuskin on pelottava. Olkoon tämä vaikka kuinka itsekäs ajatus: haluta, toivoa lasta, mutta niin se vain on. Kolmatta toivoo ja odottaa ihan yhtälailla kuin ekaakin. Tuntuu ihan hölmöltä kirjoitella päiväkirjaan näitä samoja valituksia, mutta ei ole yhtään toiveenpoikasta kuullut, sekin riittäisi, että olisi pieni iloinen toivetta herättävä uutinen, muttei mitään. Muumikulho ostettiin Kolkulle odottamaan.


21.8.2009: Ajattelin silloin aikoinaan. Kun saan Kolkun kotiin, saa Samuel mahdollisuuden jäädä kanssamme kotiin nauttimaan vielä ennen kouluun menoa kotona olosta. Ihan niin kuin Ella jäi heti kotiin Samuelin hakumatkan jälkeen, ja olimme uudessa tilanteessa koko perheen voimin. Lapset löysivät heti toisensa , Ella näytti mustasukkaisuuden äidille, oikea osoitehan se olikin, äitihän se syyllinen oli pikkuveikan tuloon. Ensimmäisen kuukauden jälkeen elämä helpottui. Pyrin aina Ellalle antamaan erityisaikaa Samuelin uniaikaan, ja tietty muutenkin. Samuel sai kahden huomioimiset ja nautti olostaan. Nyt isommat ovat koulussa, paitsi kesällä. Kolkku tulee saamaan kolmen huomion ja rakkauden. Mustasukkaisuutta voi tulla, Kolkku ehkä vie aluksi paljon äidin huomiota, kempä tietäis.

24.8.2009: Onko mitään kuulunut? Onko tietoa lapsesta? Kyseltiin joka suunnalta, kun menin työpaikan kokoukseen kesän jälkeen. Ei ole kuulunut, ei ole tietoa. Etkö sä ole odottanut jo tosi kauan? Melkein 5 vuotta. En ikinä jaksaisi, jos pitäisi odottaa lasta 5 vuotta ja ei edes tiedä milloin lapsi syntyy, sanoi eräs masuvauvaa odottava. Toi on ihan järkkyä, että ei ole mitään jonosysteemiä, miten ne viranomaiset valitseva, kuka saa lapsen, kuka ei? En tiedä, sen tiedän, ettei minusta olisi siihen valintatehtävään, tekemään elämän tärkeimpiä ratkaisuja. Itkettää, me ei nähtävästi kelvata perheeksi kenellekään. "Sinulla Salla olisi resursseja antaa jollekin lapselle todella paljon! Kiitos työkaverit, te edes uskotte minuun.

28.8.2009:
Pelko sydämessä soitin tänään palvelunantajalle. Kolme kuukautta tuli täyteen viime kerrasta, ja täytyyhän minun paperinkeräysohjeet kysyä. Tuli pelko, joen saakaan enää kerätä papereita, eli en saa jatkaa prosessia. En kuitenkaan vielä saanut kiinni asiantuntijaa, ehkä maanantaina. Pelkään, että kuulen ikäviä uutisia (niitähän ne meidän osalta on usein ollutkin). Pelkään, että sanotaan, että meitä ei kaivata enää jonossa, pudotetaan jonosta pois. Ja sisälläni on jokin sietämätön, selittämätön pelko, ettei ilouutista meile tule kuulumaankaan. Tunnen itseni lähinnä riesaksi, kun pysyn sitkeästi jonossa. Toiveita ei tälläkään kerralla annettu. Onni oli, ettei meitä oltu unohdettu, edes nimi muistettiin. Ei kai toiveita voi herätellä, jos niitä ei ole.

29.8.2009: Mitä tunnen tällä hetkellä? Tässä vaiheessa odotusta. Onkohan odotus lopuillaan, puolessa välissä, toivottavasti ei sentään alussa. Ei mitään tietoa! Monet ovat jo saaneet lapsensa, vaikka aloittivat meidän jälkeen, ja me odotetaan. Tunnelmat ovat ankeat: pelko, epätoivo, pettymys, surullisuus, epäoikeudenmukaisuuden tunne, uskonpuute, en pinnistämisestä huolimatta tunne tällä hetkellä odotuksen ihania kutinoita, toivetta, iloa.... Olo on lähinnä lyöty. Elämä muuten on onneksi antoisaa, iloistakin, on kivoja asioita, kun vaan pystyisi unohtamaan Kolkun odotuksen, mutta ei. Se levittää lonkeroitaan joka puolelle, se koskettaa niin monia asioita, se on ajatuksissa, se on tulevaisuuden suunnitelmissa. En todellakaan ole urhea odottaja, vaan haavoittuvainen.

Juteltiin ystäväni kanssa puhelimessa. Tuli puheeksi, että viisi vuotta  tulee täyteen Kolkun odotusprosessia. Ystäväni: "Sehän oli Joulua ennen, kun soitit sosiaalityöntekijälle työpaikalta?" Juuri ennen joulua. Jännitin ihan hirveästi, annetaanko minulle yhtään vihreään valoa prosessin aloittamiselle. Annettiin onneksi. Mietin myös, jos saan kielteisen päätöksen, Joulu on pilalla. Oli rohkea teko soittaa joulun aikaan. "Muistan, kuinka tulit käytävälle kertomaan, että olit soittanut sosiaalityöntekijälle, ja aloitat kolmannen adoptioprosessin." Siitä on jo pitkä aika. Meillä on kummallakin vaihtunut työpaikatkin." jatkoi ystäväni. Muistan sen päivän vieläkin elävästi.

31.8.2009:  Uskaltauduin soittamaan päämajaan. Ekana vastasi virkailija, joka oli iloinen ja nauravainen. Ajattelin, että ei hän varmaan olisi niin iloinen, jos tietäisi, että minut aijotaan potkaista jonosta pois. Sisko vielä rohkaisi ennen puhelua: "Anna niille tilinumero ja pyydä rahat takaisin, jos joudut lopettamaan. "(Ei se kyllä olisi paljon lohduttanut). Soitin toisen kerran, ja sain asiantuntijan puhelimen päähän. Paperinkeräys alkaa, ihanaa saan jatkaa! Odotan jo innolla, että pääsen keräämään papruja, vaikka sitä hommaa onkin. Selvisi, että lapsitoiveissa oli  väärää tietoa, ja korjattiin tieto, mikä lie virhepaholainen päässyt lipsahtamaan, aika iso juttu, mutta tälläkin oli merkityksensä. Saadaan vain meidän oma Kolkku. Ikätoivetta jäin hauduttelemaan, nostaako vielä.

Lopuksi jäi toiveikas olo, vaikkei mitään toiveita annettu. Ehkä se tuli rivien välistä. Yritin kyllä udella ja heitellä ovelia verkkoja, että olisin saanut tietoa meidän Kolkusta. Etiopia vetää yleisesti ottaen ihan hyvin, ja moni lapsi on saanut tai saamassa perheen pohjolasta. Jaksellaan, pitkäkin odotus unohtuu, kun lapsen saa. Ja eihän näistä jonoista tiedä, vaikka ne alkaisivat yllättäen vetämään vauhdilla, myös yksinhakijoiden osalta.

Sisällä on kuplinut ja poreillut, kun sain alkaa keräämään papereita (vaikka inhosinkin ajatusta aikaisemmin), sain jäädä jonottamaan, ja virkailijoiden nauru ja toiveikas ilmapiiri nostivat jalat ilmaan ja pään pilviin. Eiköhän sitä taas romahda alas, kun jos tietoa ei lähiaikoina tulekaan. Onko Kolkku poika vai tyttö, 2,3 vai 4 v? Voi kun se vihdoin selviäisi, kuka on meille muuttamassa.

Järkyttävää! Näin ne asenteet vahvistuvat. Luokassa istuu nuoria, muutama luokkakaveri on pois syystä tai toisesta. Opettaja sanoo: "Ai, ne kebabit ovat tänään pois." Osa varmaan hörähti, naurahti, osa hämmentyi. Osa varmaan oli sitä mieltä, että oli hyvin sanottu, osalle tuli paha mieli. Näin aikuinen opetti tärkeän asian, varmasti tämän opetuksen kaikkki muistavat, nekin, jotka eivät muuta opetuksesta muistakaan. Rasismi eläköön. Mietin surullisena, miltä tuntuu näistä "kebab-oppilaista" tulla kouluun, ja olla tällaisessa luokkahengessä. Tällaiset laukaisut eivät ainakaan rakenna mitään.

1.9.2009: Tänään tuli paperinkeräysohjeet, heti nousi stressikäyrä. Toivottavasti ne saa siistinä, nopeasti ja oikein lähetettyä. Rikosreksiteri pyynnön laitoin tänään ja kopioita kävin ottamassa virheiden varalta. Ystäville laitoin pyynnön päivittää suositukset. Aina yhtä jännää.

Valokuvien valintaa, mitkä valitaan meitä edustamaan, mitkä antavat meistä edustavan, Kolkkumaisen perheen kuvan. Vaikea valita, kuvat kiertävät monta kertaa käsien kautta, tämä ei vaan tämä, ei sittenkään tuo. Yhdeksän kuvaa tulee valittua, kahdeksan vaan tarvitaan, joku pitää vielä poistaa. Laitoin ystäville kaksi vuotta vanhat suosituskirjeet kirjekuoreen päivitettäviksi, huomenna jos saisi ne postiin. 'Palkanlaskijalle' laitoin kirjekuoreen ohjeet, huomenna yritän soittaa ja pyytää palvelusta. Myös virkatodistus, labra-aika, lääkäriaika pitää tilata. Näin se lähtee, paperi kerrallaan, ruksi hoidetun asian kohdalle ja parin kolmen viikon päästä valmista. Kohta alkaa putoamaan kirjeitä postilaatikosta laskuineen.

4.9.2009: Papereiden keräys edistyy ja kukkaro samalla kevenee. Labraan lähdin varhain aamulla, näytteet saatiin otettua, ja lääkäriaika varattua. Työnantaja lupasi palkka ym tiedot, jos ei ole liian vaikeaa. Kukakohan siinä tapauksessa kirjoittaa tiedot, jos hän kokee ne liian vaikeaksi, enhän minä itsekään niitä pysty kirjoittamaan. Täytyy vaan toivoa, ettei hän koe liian vaikeaksi, ainakin mallit ja ohjeet oli selkeät. Kolkku on ollut konkreettisesti ajatuksissa, kkun äiti täällä hoitelee asioita. Hirvittää vähän, kun nostin omakirjeeseen lapsitoiveisiin Kolkun ikää, onkohan Kolkku jo vähän liiankin iso meille tullessaan. Voi kun saisin edes alussa työntää Kolkkua meidän uusissa rattaissa. Näen jo kauhukuvia, miten me käydään lenkillä, kaupassa, kylissä huonosti kävelevä ja kiukutteleva Kolkku mukana, meillä ei ole autoa, eli rattaaat ovat aikanaan olleet pelastus liikkuessa. Alussahan en pysty jättämään Kolkkua hoitoon. Kolkku ja kauppakassit! Kyllä se on paljon yksinkertaisempaa kun lapsi tulee pienenä. Kantoreppuajatuskin lienee haudattava. Hoitovapaakin taitaa jäädä unelmaksi. Alle 3-vuotiaan kanssa pystyi pitämään vapaata, kun sai rahaa, mutta isomman kanssa rahoja ei siinä mielessä taida tullakaan. Lapsi ja äiti tarvitsisi yhteistä aikaa, mutta yhteiskunta ei näe sitä tarpeelliseksi. Hätä keinot keksii, uskon n iin. Kunhan joskus joku saadaan. Toiveita on vuosien varrella muokattu ja muokataan edelleen.

8.9.2009: Pyydettyjä papereita tulee postilaatikkoon kolahten laskut mukana. 'Palkanlaskija' soitti eilen ja kyseli tarkennusta, oli kirjoittamassa työnantajan paperia. Hän oli hakenut ja löytänytkin virallista paperia ja leimasimen, jota ei kuulemma enää käytetä. Hän ajatteli, että paperi näyttää mahdollisimman arvokkaalta leimoineen. Itse ODOTAN taas täysillä, olo on ihan sietämättömän odottava. Lapsitietoja, lapsitietoja, please, ja toivottavasti myös meillekin, vihdoinkin. Ympärillä olevat ihmisetkin ovat odottavalla mielellä.

9.9.2009: Mahtavaa, mahtavaa, työnantajan todistus tuli. Hienoa kellertävää virallista paperia, leimakin löytyy. Jos tolla paperilla en saa Kolkkua, en millään. Näki heti, että vaivaa oli nähty. Tulee itselle tunne, että olen velkaa niin monelle. Oikeastaan on helpotus, kun lasku seuraa mukana, velka on kuitattu sillä. Ehkä jollain tavalla pystyn kiittämään, vaikka Kolkun valokuvalla sitten joskus. On tässä näköjään kahdessa vuodessa muutoksiakin tapahtunut, muutakin kuin äidille tullut ryppyjä lisää. Palkka oli noussut, työssäoloaika pidentynyt, sisustus muuttunut, lapset kasvaneet, ikää tullut lisää, Kolkun toiveikä noussut....

12.9.2009: Nyt jännitetään, saanko ensi viikolla paperit IP:hen. Nyt puuttuu lääkärintodistus, jonka saan maanantaina, ja ystävien suositukset, jotka toivottavasti saan mahdollisimman pian. Ystävien pyytäminen tällaisiin tehtäviin on harmillista, kun tietää, miten hankala heidän on varmaan saada sovittua työssäkäyvinä notaarilla käynti virka-aikaan. Lahjat on ystäville ostettu kiitokseksi. Tänään taas kaupoilla käydessä mietin, millaista on, kun meidän Kolkku on jo kasvanut leikki-ikäiseksi. Huomaan, ettei vauvat enää kolahda, olen kasvanut ohi vauvoista. Olen myös antanut käyttöön Kolkulle ostamia vauvantavaroita. Me ei enää tarvita tuttipulloja, ruokalappuja... Sittenkin vielä toivon, että saisimme mahdollisimman pienen leikki-ikäisen, mutta saa nähdä miten käy.

13.9.2009: Tänään tuli oikea paukku, hätä nousi kurkkuun. Yksi ystäväperhe ei pysty päivittämään suosituskirjettä. Jouduin pyytämään uutta suosittelijaperhettä, joka joutuu alusta asti tekemään paperin, eikä pelkästään päivittämään paperin. Paperinkeräysprosessi pitkittyy luonnollisesti, luulin jo, että ensi viikolla olisin saanut lähetettyä paperit IP:hen, nyt en ehdi. Mikä ihme tässä Kolkkuprosessissa on, kaikki menee pidemmän kaavan kautta? Erilaisia paukkuja on riittänyt, mutkia, yllätyksiä... Onkohan Kolkkukin oikein todellinen paukku. Olisi tämä odotus helpomminkin voinut mennä. Ella lohduttaa: "Jos me saadaankin vielä paremmat suositukset."

14.9.2009: Joskus on tullut epäilyjä, etten ymmärrä, muista... minkä ikäinen olen. Epäilijöille lohdutukseksi, kyllä minä ikäni muistan, ainakin silloin kun oikein pinnistelen. Sisäinen ikäni on kieltämättä nuorempi, ja kun vointi ja energiakin vastaa monesti nuorempaa, on välillä vaikea ymmärtää syntymästä laskettu ikänsä. Ikä ei edes aina ole pahaksi. Itselle ikä on tuonut kokemusta, vahvuutta, ja osaa paremmin laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Adoptiossa ikä on myös viranomaisten valvonnassa, ja laki normittaa puitteet lapsen iälle, maatkin voi asettaa ikäehtoja vanhemmille. Lautakunta asettaa lapsen ja vanhemman väliseksi iäksi 45 vuotta eli iän joka voisi olla biologinenkin. Eli kun vanhempi vanhenee, myös lapsi vanhenee. Olkaa huoleti epäilijät.

14.9.2009: Soitin tänään IP:hen , ja selvittelin, kiun minulle oli tullut  vääriä papereita täytettäväksi, eli pariskuntien versiot. Luvattiin, että saan YH-versiot, ja pääsen täyttämään niitä. Kyselin samalla, josko meille kohta tulisi viestiä Kolkusta. Minulle jäi epävarma olo, saadaanko ollenkaan, tuntuu meidän perheessä olevan monta pitkää miinusta: liikaa lapsia, yh, ikärajoite... Puhuin taas kerran yh-porukan puolesta. Uusi suosittelijaperhe on tarttunut innolla suosituskirjeen tekoon, ja toinen pitkäaikainen suosittelijaperhe on jo tuomassa kirjettä, ihania ystäviä minulla. Lääkärintodistus saatiin, terveys hyvä. Onnittelujen saattelemana lähdin lääkäristä, ja vastaanoton iloiset rouvat peukut pystyssä toivottelivat onnea. Olen kerran vuodessa käynyt hakemassa lääkärintodistuksia.

16.9.2009: Tänään toinen ystäväperhe toimitti suosituskirjeen, ja sai samalla kiitoslahjan mukaansa. Olin itse koulun vanhempainillassa, mutta Ella ja Samuel olivat hoitaneet vaihtokaupan hienosti. Ellan entinen opettaja, joka palasi reilun kahden vuoden jälkeen töihin 'mammalomalta', oli kysellyt, onko Ellalle tullut jo pikkusisko- tai veli. Ei ole tullut, me odotellaan vielä. Taitaa opettaja ehtiä viettää toisenkin äitiysloman ennen Kolkun tuloa.

18.9.2009: Eilen sain toisen ystäväperheen suosituksen, ja lahjan, joka ihan nolotti ottaa vastaan. Minunhan se pitäisi lahjoja ostaa näille ihanille ystäville ym:lle. Meillä on tarkoitus lähettää lahja, kunhan saadaan paketti lähtökuntoon. Olen niin kiitollinen. Suositukset olivat niin hienot, että hyvä että tunnistaa itsensä. Nyt enää pari paperia, jotka itse täytän, ne ip:n virheelliset paperit. Ehkä ensi viikolla pääsen notaarin luo leimauttamaan paperit ja sitten lähetetään päämajaan. Ja taas odotellaan.

  Lääh ja puuh! Papereita täytetty. Sisko kävi nauramassa ja valokuvaamassa, kun Salla-äiti kirjoitti papereihin tietoja. Lapset söivät pannukakkua olohuoneen lattialla, etteivät sotke papereita. Papereita oli koko keittiönpöytä täynnä, lähinnä virheellisiä, äidin posket helottivat punaisena. Miten meidän nimet ja osoitteet eivät mahdu annettuihin tiloihin, pitikin antaa lapsille kolmet nimet, ja osoitteemme - huh. Rivit meni vinoon. Lopulta tuli ihan välinpitämätön olo. Nyt nämä saa lähteä näin, kyllä ne palauttavat takaisin, jos eivät kelpaa.

22.9.2009: Niin paljon minä sinua toivon, että olen jaksanut odottaa jo pitkään, monta vuotta. Niin paljon minä sinua odotan, että olen kokenut monet tunteet, niin hyvät kuin pahatkin. Niin paljon minä sinua odotan, että olen maksanut jo paljon rahaa saadakseni sinut. Niin paljon minä sinua odotan, että olen elänyt monta vuotta epävarmuudessa ja laittanut jäihin muita haaveita. Niin paljon minä sinua odotan, että olen muuttanut vuosien mittaan ikätoivettasi. Niin paljon minä sinua odotan, että olen kerännyt papereita, leimauttanut, lähettänyt papereita viranomaisille. Niin paljon sinua odotan, että varasto, kaapit ovat täynnä sinun tavaroita, vaatteita, joita en ehkä pysty käyttämään sinulla. Niin paljon sinua toivon ja odotan, että olet ajatuksissani kaiken aikaa. 

Aamulla anivarhain lähdin notaroimaan papereita. Arvopaperit laukussa, ajattelin mielessäni, kauheaa, jos paperit häviäisi tai sotkeutuisi, pidin kassista kaksin käsin kiinni. Perillä tapasin toisen adoäidin, jonka kanssa pitkästä aikaa tavattuamme vaihdoimme kuulumisia. Aika syvällisiäkin ehdittiin jutella, kun odottelimme papereiden leimaamista. Paperit, kuvat, ym ovat nyt kirjekuoressa odottelemassa, että ehdin postiin kirjaamaan ja lähettämään paperit. Sitten vaan toivotaan, että kaikki paperit ovat kunnossa, eikä mitään palauteta ja ne riittäisivät Kolkun ja meidän yhteenliimaamiseen. 

Paperit lähtivät. Mikä suuri helpotus. Ennen koulutusiltaa kävin pikapikaisesti postissa, laitoin kirjekuoren menemään kohti päättäjiä. N eovat nyt siinä. Ikätoive korotettiin, ja nyt jännitetään miten käy, vai käykö ollenkaan. Minulla on aina kaksisuuntainen tunnetila, kun tapahtuu jotain. Tunnen helpotusta - pelkoa, odotusta - pelkoa, toiveikas oloa - pelkoa... Haluan-en halua, ilman muuta haluan, mutta toisaalta tulee pelko - apua, pärjäänkö, selviänkö, pysytynkö, mitä JOS..., en haluakaan - HALUAN. Näin on ollut aina, edellistenkin kanssa. Eli en ole luovuttamassa, vaan varaudun pahimpaan, ja voin yllättyä iloisesti, niin kuin kaksi kertaa jo olenkin yllättynyt, tai ainakin me selvitään, sitä en epäile. Huh, kun pelottaa, ja toivon niin että sydämeen sattuu. 

27.9.2009: On oikeastaan ihme, että adoption kautta saa terveen lapsen. Kääntäen, aina kannattaa varautua erityistarpeiseen lapseen. Adoptiolapsi on aina eräällä tavalla erityistarpeinen jo hylkäämiskokemusten ja vaihtuvien vuorovaikutusten ym. takia. Alkuajan panostuksella ja myöhemminkin lasta kuulostelemalla, saa ihmeitä aikaan. Olen miettinyt Kolkun terveydentilaa, millainen Kolkku on, onko hänellä erityistarpeita, sairauksia, ehkä jotain vaativaakin. Moni tulee terveenä ja kuitenkin on löytynyt ajan kanssa monenlaista. Tietty myös biologinenkin lapsi saattaa yllättää, kaikki ei näy syntyessä, eikä aina varhaislapsuudessakaan. Adoptiolapsen taustaa voi olla riskiraskaus, riskisynnytys, riskivarhaislapsuus, riskit tausta.... Eli millainen on meidän Kolkku?

30.92009: Sukulaiseni sanoi: "Minusta on ihanaa, kun Kolkku on jo isompi. Hän tuo enemmän historiaa mukanaan, ja on mielenkiintoista seurata miten alkaa menemään. Sinulla on jo kaksi vauvana tullutta, tämä on ihanan erilaista. Kaikkea aikansa." Hän jatkaa: "Älä vaan laita eri huoneeseen nukkumaan, vaan viereen. Syötä häntä, jos pystyt, vaikka leikin varjolla. Hoivaa Kolkkua, tee pärjäävästä tarvitseva. Vaikka hän on isompi, hän tarvitsee olla sinun vauva." Olin kuin kuolaava koira. Huomasin, miten tarvitsen tukea ja myötäelämistä isomman lapsen tulolle. Huomasin, miten hyvältä tuntui sanat: "Ihanaa, kun Kolkku on isompi." Olen liian paljon saanut sääliviä katseita, "voi etkö enää saa vauvaa" - huudahduksia. Sukulaiseni jatkoi: "Jos voisin valita, minäkin haluaisin nyt isomman." Ja hän jos kuka on 'vauvaihminen'. Olisi tärkeää, että adoptio-odottajakin saisi ympäristöltä positiivisia kannustavia myötäelämisen tunteita. On niitä tullutkin. Mutta adoptio-odottaja saa myös kummallisia kommentteja ja joutuu monesti puolustautumaan ja selittelemään ratkaisuaan tai adoptiota yleensäkin. Ihmiset eivät todellakaan aina ole hienotunteisia, ajantasalla tai ymmärtäväisiäkään. Adoptio saattaa herättää ihmetystä, epäilyjä ja monenlaisia tunteita. Välillä tuntee olevansa vapaata riistaa, vaikka mielelläni ja avoimesti puhunkin adoptiosta. Olen kateellisena seurannut bio-odottajien saamaa ymmärrystä ja tukea. Meilläkin adoraskailla on herkät tunteet, pelot ja tarve saada myönteistä kannustusta. Vaikka nämä mammuttiraskauksia ovatkin.

1.10.2009: Sydän pusertuu pieneksi palloksi lukiessani IP:n uusinta tiedotetta. Nyt Etiopiakin on kääntynyt yksinhakijoita vastaan. Niin surullista, niin surullista. Kuinka moni rakastava äitiehdokas menee nyt hukkaan, joka paneutuisi lapseensa. Ei se parisuhde kaikkea hyvää tuo, se on niin monesta kiinni millainen perhe todellakin vastaa lapsen tarpeeseen. Millainen vanhempi antaa lapselle muutakin kuin kulissin, rahaa, tavaraa.... ? Millainen vanhempi antaa lapselle hyvän kiintymyssuhteen, aikaa, läsnäoloa, välittämistä... ? Ei se ole kiinni onko perheessä kaksi aikuista vai yksi, SE ON IHMISESTÄ KIINNI, VANHEMMUUTEEN KASVAMISESTA, SEN TÄRKEÄKSI KOKEMISESTA, ASIOIDEN TÄRKEYSJÄRJESTYKSESTÄ.... Harmittelin, kun en päässyt infotilaisuuteen työesteen takia, nyt olen tyytyväinen. 

En olisi kestänyt olla paikalla, kun äitiyteni, unelmani, niin monen unelma lyödään rikki. Silloin kuin epäillään yh-sopivuutta, lyödään samalla kaikkien meidän yh-äitien sydämeen puukolla. No, kelvataan me poikkeustapauksissa äideiksi Etiopia-lapsille. Tulee heti ikävä ajatus mieleen. Onko tämmöinen poikkeuslapsi, lapsi, joka ei kelpaa pareille? Ja millainen tällainen lapsi on? Säälittää jo tällainen lapsi. Kuka annetaan poikkeusvaihtoehdolle? Leima sinänsä. Kaikille lapsille pitäisi löytyä paras perhe, ja meissä yh- perheissäkin niitä löytyy. Ammattini pohjalta voin sanoa, parisuhde ei ole kaikkea, se on paljon muuta, siis vanhemmuus. 

Miten yksihakijan tilanne vaikeutuu? Miten se voi enempää vaikeutua, kun tämän vuoden puolella ei ole tullut yhtään lapsitietoa yh:lle, suomeksi emme ole kelvanneet kenellekään lapsukaiselle vanhemmiksi. Ymmärrän, jos on ikä ym. rajoitteita, mutta varmasti löytyy yh, jolle käy lapsi rajoittamatta. Ymmärrän kyllä, että toisen häviö on toisen voitto. Nyt kun yh-tilanne kiristyy, parit ovat tyytyväisiä: "Näinhän se pitää mennäkin." Oikeudenmukainen jono ja yh:den puolesta puhuminen, (kyllä Suomessa kuitenkin pärjää, ja on hyviä yh-hakijoita...) olisi häviö joillekin, mutta kyllä se pidemmän päälle toisi sopua, hyvää mieltä, iloa. Nyt tuntuu vain katkeruus ja paha mieli lisääntyvän leimaavilla päätöksillä. Kaikki, jotka toivovat lasta, tietävät mitä se on, ODOTTAA JA PETTYÄ.

  Olen niin surullinen yh-tilanteesta. Olen ollut myös vihainen, katkera, kade, epätoivoinen, pettynyt, pelokas näistä viesteistä mitä kuuluu, aina vaan ikäviä uutisia. Pitää todella haluta lasta, että jaksaa tämän odotusprosessin. Miksi? Miksi kaikki pitää olla niin matalalentoa? Jos tulee vähän toiveikas olo, johan jäävettä tulee niskaan. Pohdittiin tänään Erään kanssa, mitäköhän tällainen odotus vaikuttaa, kun lapsen saa? Onko sitä pilvissä, uskaltaako iloita, tuleeko loppuunpalaminen, pettymys: "Tätäkö minä odotin niin hirveästi?" Vastaako lapsi toiveita, odotuksia, mitä odotuksen aikana on syntynyt? Lapsi on jo erilainen, kuin alku mielikuvissa ja toiveissa. Mutta Kolkkuseni olet juuri se, jota odotamme, ja joka on tarkoitettu meille - uskon niin sisällä sydämessäni. 

2.10.2009: Minulla on niin kauhea pahaolo uusista uutisista. Kurkkuun on 'kasvanut' paise, jota en saa nieltyä pois. Itkettää. Miksi meitä yh-hakijoita kohdellaan näin? Olen päätellyt mielessäni, ne ovat päättäjien asenteista - mustavalkoisista. Ei haluta nähdä, että asiat eivät ole niin selkeät, ei ole vain huonoja yh-hakijoita (Kyllä me jos ketkä, ollaan tutkittu ja ok-vanhemmiksi todettu.), eikä ole vain hyviä pari-hakijoita, ikävä kyllä, niin ihanaa kuin se olisikin: äiti, isä ja pari lasta (tyttö ja poika), omakotitalo järven rannalla. Kyynel tulee silmään pelkästä ajatuksesta. Olen vihainen, katkera, epätoivoinen ja surullinen. Tuntuu vaan niin pahalta. Apua, me ei varmaankaan saada Kolkkua. Vali-valitusta, ei iloa odotuksessa näe, vaikka kuinka yrittäisi. 

Tuntuu uskomattomalta, että kriteerit muuttuvat koko ajan, eihän tiedä, vaikka kohta en olisi enää poikkeustapauskaan. Ennen olimme ihmisiä lasteni synnyinmaan ja palvelunantajan viranomaisille, nyt koen olevani lähinnä roskasakkia. Adoptiohakijoita ei suojele mikään, rahat vaan kelpaa, me yh:kin maksamme samat maksut, eli suhteessa enempi, kun kaksi maksaa. Me omalta osaltamme tuemme toimintaa, ja saamme likasangot niskaamme. Minun odotuksen aikana kriteerit ovat muuttuneet jo monta kertaa. Kun ensimmäisen kerran soitin ja kyselin oli kriteerit ihan erilaiset, ja olin vielä varteenotettava vanhempi jollekin lapselle, ja siitä sitten onkin kaikki muuttunut moneen kertaan. En todellakaan tunne olevani onnellinen odottaja.

Ikävää tietoa tulee koko ajan, yksinhakijat ovat kautta linjan ahdistettu nurkkaan. Yksinhakijoiden tilanteen heikkeneminen on monelle eräänlainen kuolema, hautajaistunnelmat vallitsee. Jos ei lasta saa milloinkaan, mistään - surullista. Minä en ole uskaltanut lapsille edes vihjaista tästä uusimmasta käänteestä. Ehkä vaistoavat äidin paniikin. Minulle annettiin neuvoja: "Älä soita päämajaan, anna pölyn laskeutua." Nyt vasta pelkäänkin jos sieltä soitetaan. Soitto ei välttämättä olekaan tieto lapsesta, vaan jotain kauheaa, etten saakaan Kolkkua, en kuulu poikkeustapauksiin, järkyttävää. Ip numero kun näkyy näytöllä, uskallanko vastata. Miksei tästä voinut tulla onnellinen odotus, miksi tämä on täynnä surullisia uutisia? Olen surullinen kaikkien yh:den puolesta. 

Jokainen yh varmaan käy omaa kamppailuaan ja hätäänsä läpi. Tiedän monta upeaa yksinhakijaa. Ja minulla on tunne, jos saamme Kolkun, kehtaanko iloita tai edes ilmoittaa heille omasta uutisesta. Muistan monia innnokkaita, kaipaavia katseita erilaisissa tapaamisissa ja en voi muuta kuin toivoa, että he saavat kokea äityiden, he saavat ensimmäisensä tai toisen... Meillä pitäisi olla joku manageri, joka pitäisi meidän puolta. Itkettää.

3.10.2009: Ajatukset pyörii samaa rataa, ja rintakehää puristaa -  ahdistaa. En todellakaan ymmärrä, miten lasteni synnyinmaa on kääntynyt minua, meitä vastaan??? Kautta aikojen on Etiopiasta tullut yksinhakijoille lapsia, vauvoista isompiin, tyttöjä, poikia, sisaruksia, erityislapsia. Osa on jo aikuiseksi kasvaneet. Ja itse tiedän monia yh:ta, jotka pärjäävät hyvin. (Tunnen myös monta upeaa pariperhettä.) He ovat vastuuntuntoisesti huolehtineet lapsistaan, hakeneet apua tarvittaessa, järjestäneet miehen mallit.... Ja nyt me ollaan epäsopivia vanhemmiksi. Mitä tässä on tapahtunut? Aina on ollut hakijoita, ja jouduttu välillä odottamaankin, muttei jonoa ole yh:den selkänahalla nopeutettu. Muistan jo aikoinaan kun tuli kiintiöt, että turvattaisiin yh:den tilanne. 

Ajattelinkin, miksi, jos luovuttajamaa ei vaadi. Nyt näyttää siltä, että olisikin kannattanut vaan lähettää niitä papereita valmistumisjärjestyksessä, olisipa moni yh jo ollut nyytit sylissä. Eihän ne kiintiöt kuitenkaan ole turvanneet meidän tilannetta. Nyt me ollaan tässä, ei ole kiintiöitä, muttei ole lastakaan, ollaan enimmillään poikkeustapauksia. Uskon, että edelleenkin tulee tietoon kuinka amerikan siskot hakevat onnellisena vauvansa ja isompansa. Ärg! Nyyh! Kiitos muuten kaikista tukipuheluista, viesteistä ja lämpöisestä myötäelämisestä. Voimia kaikille yh:lle, toivotaan, että tapahtuu ihme. 

4.10.2009: Minulta kyseltiin tänään olenko saanut jo tietoa lapsesta. Menin ihan hämilleni, mitä minä vastaan? En ehkä koskaan saakaan. Vastasin: "En vielä." Toinen jatkoi: "No, varmaan kohta saat." TOIVON SAMAA, TOIVOTTAVASTI KOHTA SAAN. Ja kaikki muutkin nurkkaan ahdistetut yh:t. Minulla on koko ajan kuivunut kyynel silmäkulmassa. Ystävät, tutu, sukulaiset, jotka tietävät kauhesta uutisesta, ovat laittaneet paniikinomaisia, vihaisia, ihmetteleviä, lohduttavia, kannustavia... viestejä. Kukaan ei ymmärrä, miksi yksinhakijoita kohdellaan näin. Onneksi minulla on flunssaa, niin lapset eivät erota miksi niiskutan, itkusta vai nuhasta. 

5.10.2009: 
Tämän hetkisiä tunnelmia. Turta olo ja pelko. En uskalla soittaa ja kysyä tilannettani. Pelkään kuulevani ikäviä uutisia. Yritän pitää toivetta yllä, onhan minulla paperit juuri uusittu ja olen jonon ensimmäisenä, ollut jo kohta vuoden, ainakin yh-jonossa. En luota tarpeeksi, että voisin olla toiveikas. Muutoksia yh-tilanteiden suhteen tulee koko ajan, kuin salamat kirkkaalta taivaalta. Haluaisin uskoa jonkunlaiseen oikeudenmukaisuuteen ja inhimillisyyteen, mutta miksi se onkin nyt niin vaikeaa. Ehkä tässä on jo liian paljon kuullut ja nähnyt. Niin kauan on pieni toive, kun ei tiedä pahemmasta. En pysty ajattelemaan niin, että voi toivoa lasta, mutta ei välttämättä saa. Ehkä ihan alkumetreillä oli niin ylevät ajatukset ja nyt toivon liikaa, ja Kolkku on jo elänyt monta vuotta meidän perheessä. Bioraskaus on hieman eri asia, se on erilailla riskialttiimpaa. Nyt yh-ado-odotus taitaa muistuttaa keskenmeno riskiraskautta, ennen adoptio oli aikalailla varma tapa saada lapsi, jos läpäisi kaikki viralliset seulat. Se on varma tapa saada lapsi vieläkin monelle, jos omassa elämässä ei tule yllättäviä muutoksia. Ystäväni viesti: "Pitäisikö kaikki yksinodottajien raskaudet keskeyttää bio-odotuksissakin, jos yh on epäkelpo vanhemmaksi." Ja miten eronneet yh:t, epäkelpoja nekin varmaan. Tarkoitus ei ole lyödä pariperheitä päähän, tiedän mahtavia perheitä, vaan tuoda yh:ta vaihtoehtona esiin. Ajatukset raadollisia, mutta sitä ne ovat tällä hetkellä.

6.10.2009: Lehdessä oli: "Yksinhakijoiden määrän kasvu kertoo yhteiskunnassamme lisääntyvästä itsekkyydestä." Halu, toivo saada lapsi, tulla vanhemmaksi, saada elämään sisältöä, olla valmis hankaloittamaan elämänsä (lapsen kanssa ei aina ole helppoa, täyttää elämän niin hyvässä kuin pahassakin), haluta perhe (joka on aina ollut minulle suurin toive), hoivata, taltuttaa raivarit, valvoa yöt, lohduttaa, muuttaa koko elämänsä ja ottaa vastaan se paketti kokonaisuutena, joka sinulle annetaan. Itsekkyyttä todellakin. Päinvastoin, jos vanhempi todella laittaa lapsen uran, oman itsensä, kuntoilun, ystävien, omien menojen edelle, se jos jokin on epäitsekästä. Jos lapsen toivominen on itsekkyyttä, siinä ei ole eroa, onko toivoja pariskunta vai yh. Toivoa lasta, sitä ei voi verrata mihinkään.

Adoptio, onko adoptio joskus hyväksyttävä tapa saada lapsi, onko jollekin lapselle lottovoitto saada perhe? Nyt on paljon ollut keskustelua lapsikaupasta, kulttuurista riistämisestä, bioäidiltä riistämisestä (vaikka äiti ei olisi halunnut tai pystynyt pitämään lasta), synnyinmaasta repäisystä. Tässähän alkaa tuntemaan itsensä ihan rikolliseksi. Jos lapsen ainoa vaihtoehto on lastenkoti, perhe on parempi toisessa maassa. Jos lapsen ainoa vaihtoehto on katu, perhe on parempi. Ainoa mitä todella toivon, että lapsen tausta on hyvin tutkittu, ettei esim. lapsikaupan mahdollisuutta ole, ja olisiko lapselle löytynyt synnyinmaasta perhe. En suostu rikolliseksi, vaan tavalliseksi rakastavaksi äidiksi, ja rakkaiden lasteni mielestä tyhmäksi äidiksi. Realiteetit on realiteetit.

      Toisaalta ja toisaalta. Lapsella pitäisi olla oikeus perheeseen, vanhempaan, vanhempiin, huolenpitoon, rajoihin, rakkauteen, ravintoon, koulutukseen, väkivallattomaan lapsuuteen, huolettomuuteen, leikkimiseen, terveydenhoitoon, kuntoutukseen... lista on loputon. Olen itse muutaman kerran nähnyt paikanpäällä ja kuvista lastenkoteja. Lukenut kadulla elävistä lapsista. Kuullut, lukenut... erilaisista kodeista. Nämä lapsen oikeudet ei todellakaan aina toteudu, ei ole mahdollisuutta eikä kykyä. Uskon kaikesta huolimatta, että moni adoptiolapsi ei adoperhettään vaihtaisi. Ja jotkut olisivat mieluimmin tulleet adoptoiduksi, kuin jääneet sinne jonnekin elämään, täällä tai siellä. Olemme enemmän samanlaisia kuin erilaisia, vaikka kulttuuri, ihon väri, silmien malli ja kieli ovat erilaisia. Juuri Ellan kanssa mietittiin koulutehtävää. Mikä on yhteistä ihmisissä, vaikka kulttuuri, maanosa on eri?Mielenkiintoista, löytyi pitkä lista esim. tunteet, perustarpeet (ravinto, uni...) Voihan se olla, että juuri minun lapset tuomitsevat minut: "Miksi sinä adoptoit meidät? Olisimme halunneet jäädä Etiopiaan." Heillä on siihen oikeus. Ehkä he lölytävät sopivan tasapainon etiopialaisuuden ja suomalaisuuden välillä, ja kahtien vanhempien välillä, adotaustansa suhteen. "Mikä teki sinusta sinut, kaksi erilaista rakkautta lapseni." Ps. Ollut muuten tosi hiljaista lapsitietojen suhteen, ei pitkään aikaan mitään tietoja. Ei taida enkkoja tulla tänäkään vuonna.

7.10.2009: Onhan itseasiassa itsekästä toivoa, haluta mitään. On se sitten lapsi, terveys, ura, materia, mies, vaimo... Ihminenhän on itsekäs, vaikka tekisi avustus - lähetys - avustustyötäkin. Monestihan sitä toivoo edes hyvää mieltä. Harvemmin lahjaakaan antaa hyvästä sydämestään, vaan toivoo vähintään vastalahjaa, kiitosta tms. Vaikka lapsen toivoisi itsekkäistä syistä, kyllä saa varautua, että paketti voi pitää ihan mitä tahansa sisällään. Itsekkyys ei vaivaa vain yksinhakijoita. Kyllä elämässä saa olla tärkeitä asioita, toiveita, päämääriä, eikä se voi olla pahinta, jos antaa kodin, perheen jollekin lapselle ja saa itsekin paljon, saa lapsen. Sitä mitä lapsi tuo tullessaan, ei etukäteen voi tietää. On niitä pahempiakin itsekkyyden kohteita. Minä ainakin odotan koko sydämellä Kolkkua. 

Nyt on Kolkku-odotuksen suhteen tunnetila tasoittunut (enne seuraavaa kuohuntaa). Ihmiset ympärillä, lähipiirissä ja kauempaa ovat kannatelleet, kuunnelleet raivon, surun, epätoivon, pettymyksen ... tunteet. Solmu rinnassa on vähitellen auennut, uskallan varovasti hengittää. Olen päässyt tunteiden yläpuolelle, uskallan taas toivoa, hippusen. Välillä vilahtelee Kolkku-mielikuva- lapsi silmien ohi, melkein tunnen kosketuksen. Olen paljon miettinyt ensihetkeämme Kolkun kanssa. Se hetiki on erilainen, kuin kahden ensimmäisen kanssa. Ellan ja Samuelin pystyin ottamaan syliin, niin kuin vauvojen kanssa on. Kolkku on isompi, joudun varmaan houkuttelemaan, lahjomaan hänet lähelleni. Täytyy tarkkaan miettiä lelut ja herkut, jotka otan luovutushetkeen, mahdollisimman houkuttelevat. 

8.10.2009: Miksiköhän tunnen välillä itseni niin pieneksi adoptioäitinä, äitinä? Välillä kun kuuntelee tai lukee muiden fiksuja, yleviä kommentteja (ei ne vieraita ole), tulee tunne, apua, kylläpä on hienoja ajatuksia. Tietoa on, uskallan sanoa. Olen käynyt kurssin jos toisenkin. Kirjahyllyt ovat täynnä 15 vuoden aikana kerättyä kirjallisuutta, lehtileikkeitä, lehtiä... Luen kaiken adoptioon liittyvän, tilaan kaikki perhelehdet, luen ammattikirjallisuuta lapsista, kasvatuksesta. Sittenkin olen vain tavallinen 'pieni' äiti, en omista kauhean hienoja, korkeatasoisia ajatuksia. Arjessa pärjäilen lähinnä tunneälyn ja tilannetajun kanssa, tietoa käytän välillä ja sitä etsitään lisää tarvittaessa. Ihan tavallinen äiti, joka törmäilee päivästä toiseen, ja yrittää kasvaa elämän korkeakoulussa. 

9.10.2009: Sisko oli nähnyt unta. Hän oli minun kanssa hakemassa Kolkku-tyttöä Etiopiasta. Seisoimme isossa aulassa ja tyttö tuli ujona siihen mekko päällä (retromekko). Hänellä oli 'löysää' kiharaa päässä hiuksina, vähän aasialaiset silmän, erinäköinen kuin Ella ja Samuel. Tyttö oli ollut 4 v juuri täyttänyt. Uni oli ollut todellinen. 

10.10.2009: Kolkun hakumatkalle tarjoutui lisähenkilö- Minusta on todella mukavaa, jos lähdemme isommallakin porukalla hakemaan. Kun on monta, on myös tukiporukkaa enemmän, saadaan useampia taitoja käyttöön: kielitaitoa, viihdytystaitoa, tukea, käsipareja enempi, kameroita useampi, ja mitä useampi meitä on, sitä turvallisempaa. Näen jo sieluni silmillä, miten me nauretaan ja itketään porukalla, tai sitten vain minä yliherkkänä, synnytyksen jälkeisessä tunne-elämäkuohunnassa nauran ja itken, ja muut hämmentyneinä rauhoittaa. Myös useampi silmäpari ja korva, antaa Kolkulle myöhemminkin mahdollisuuden käydä hakumatkaa ja muita asioita läpi useamman näkökulman kanssa. Toivottavasti kaikki menee hakumatkalla hyvin, ja ennen kaikkea, toivottavasti Kolkusta tulee tieto, että pääsemme matkaan.

12.10.2009: Ystäväni soitti, jonka piti lähteä Doulaksi Kolkun hakumatkalle. Hän ei ehkä lähdekään. Odotus on kestänyt liian pitkään, epävarmuutta ollut liian kauan. Rahaa pitää säästää matkaan, josta ei tiedä, milloin tulee. ei voi varata matkoja, ei lomia. Töissä oli aluksi ymmärrystä, nyt ei enää, lomat pitää merkata ja kierrättää. Perhe aluksi ymmärsi, nyt ymmärrys vähentynyt, kun ei voi suunnitella elämää, perheen yhteisiä matkoja. Jätimme asian avoimeksi, jos sattuu tieto tulemaan sopivaan saumaan, tai sitten ei. Olen lähinnä turtana. Juuri iloitsin, että saan isomman matkaporukan, nyt lähtee toisesta päästä vähenemään. 

14.10.2009: Kauheaa, minulla on tunteet kuolleet Kolkku-odotuksen suhteen. Olen ihan turta, otan vastaan uutisia ihan rauhallisesti, mikään ei näköjään kosketa minua. Jos tulisi tieto Kolkusta, ottaisinko tiedon ilman tunnetta, itseni ulkopuolella. Olen yrittänyt eläytyä siihen suureen puheluun, ei, en pysty. Päivä kerrallaan menen vain eteenpäin, ei tänäänkään tietoa, ei tälläkään viikolla, ei tässäkään kuussa. Ei mitään tunteita, ei toivon ailahduksia, ei jännitystä, ei puhelinsäikkymistä.... Olen ollut täynnä tunteita koko odotuksen, nyt on kaikki tunteet ammennettu ja hämmennetty. Ei mitään, olen sisäisesti jäässä odotuksen suhteen. Onkohan tunteet paketoitu, suojelenko itseäni, ehkä ihan pieni tunne silmien takana, tulevan kyyneleen tunne.

Miksei minua lohduta lause: "Onhan sinulla jo kaksi lasta. aika rohkeaa toivoa kolmatta." EI! Ei, se ei poista surua, että en ole saanut Kolkkua. Tällainen lause vain herättää ärtymystä. Eikö ihmiset ymmärrä, en ole huvin vuoksi kestänyt tätä odotusta kohta viisi vuotta, lisäksi pari vuotta pohdintaa: lähdenkö vai en prosessiin? En kai minä huvikseni ole tehnyt kaikkea sitä työtä, joka on tarvittu prosessin eteenpäin viemiseksi. En minä ole huvikseni maksanut sitä suurta rahasummaa, joka on mennyt näinä vuosina. En minä ole huvikseni ollut nöyryytettävänä jonottamassa lasta. En minä huvikseni ole kuljettanut Kolkkua meidän perheessä, suunnitelmissa mukana, jäädyttänyt haaveita ja suunnitelmia. Itsekästä, rohkeaa tai tyhmyyttä, minä toivon Kolkun meidän perheeseen.

17.10.2009: Sukulaispoika 5-v kyseli äidiltään: "Tiedätkö kuka on Kolkku?" Äiti vastasi tietävänsä. Poika jatkaa: "Miksi se Kolkku on Etiopiassa? Käykö se siellä kerhoa?" Mahtoi pieni poika olla ihmeissään, kun koko hänen elossaoloaikanaan on aina puhuttu Kolkusta, eikä Kolkku tule Suomeen, vaan  elelee jossain kaukana Etiopiassa. 

  Pitäisi taas uskaltaa soittaa päämajaan. En ole kysellyt, onko paperit menneet perille, ja jos ovat, missä ovat tällä hetkellä, ovatko Tukholmassa laillistuskierroksella, vai jo Etiopiassa. Pelkään, että kuulen ikäviä uutisia, mutta pakkohan minun on uskaltaa kysellä papereiden perään. Nyt alkaa olemaan kuukausi, kun lähetin paperit kirjattuna. Voihan olla, että paperit ovat vaikka kadonneet postissa, silloin ehkä kyseltäisiin papereiden perään, mutta ei siihen voi luottaa. Tänään 12 vuotta sitten Ellan paperit lähtivät Etiopiaan, reilu 13 vuotta ollaan oltu jo odotuksen jossain vaiheessa. Surullinen olotila Kolkun odotuksen suhteen (tunne sekin), olen herkistellyt kuolleen linnun takia, sekin liittyi Kolkun odotukseen minun mutkikkaissa tunteissa ja ajatuksissa.

19.10.2009:  Marttaliitto lahjoittaa tänä vuonna jokaiselle vastasyntyneelle villasukat. Sukat kertovat välittämisestä, ja näin jokainen vauva huomioidaan tasa-arvoisesti. Taas kerran tasa-arvoisuus kattaa vain vastasyntyneet biovauvat. Mietin suru sydämessä, kuinka muutaman vuoden ikäisen Kolkunkin varpaita sukat ihanasti lämmittäisivät, ja kaikkien adoptoimalla perheeseen tulleiden vauvojen ja isompien lasten varpaita nämä villasukat lämmittäisivät. Täytyy kai tässä itse alkaa sukkia kutomaan.

20.10.2009: Ystäväni näki unta: Unessa viime yönä minulle saapui pulska hymyilevä vaaleanpunaisiin puettu tyttö. Ip sanoi, että ovat katsoneet minut nyt kasvaneen vastuuntuntoiseksi aikuiseksi. 

Tuntuu vieläkin pahalta, että olen vain huonoin vaihtoehto, kun lapsille etsitään kotia. Millainen on lapsi, jolle valitaan perheeksi tällainen perhe? Itse jotenkin harhaisesti koin (joskus kauan sitten), että meidänkin perhe olisi varteenotettava vaihtoehto. Lapsella olisi ihanat sisarukset, jotka odottavat pikkusisarta innolla. Ensin odotettiin hoivattavaa, kannettavaa, untuvaista pientä, nyt odotamme itsenäisempää, kävelevää, juoksevaa, osaavampaa isompaa lasta. Koin olevani myös ihan ok äitinä, jolla annettavaa lapselle, lapsille. Koin olevani äiti, jolla omat vahvuudet. No, nyt vaan odotellaan, että jos kuitenkin saataisiin joskus joku lapsi, ennen kuin toisin ilmoitetaan. 

22.10.2009: Olen välillä miettinyt, mitä kaikkea Kolkku tuo tullessaan. Iloisista asioista ei tarvitse olla huolissaan, mutta Kolkku voi myös tuoda vaikeitakin asioita, voi viedä muilta aikaa, energiaa, tuoda huolta ja negatiivisia asioita. Mutta me ollaan perhe, jossa Kolkku on osa perhettä. Me muutkin voidaan perheeseen tuoda huolta ja epätasapainoa. Eihän sitä elämästä koskaan tiedä, voi tulla kriisejä, sairauksia, ongelmia... En  koe, että Kolkku on joku ulkopuolinen uhka, vaan osa meidän perhettä, joka tulee perheemme osaksi kokonaisena pakettina, omana kokonaisuutena, kaikkine puolineen, niin kuin me kaikki. Me olemme perheenä toistemme tukena, voimana, me olemme yhtä. Lasten kanssa olemme puhuneet, että erityisesti aluksi Kolkku voi vaatia paljon, viedä äidin aikaa ja huomiota.

23.10.2009: Minun pitäisi soittaa päämajaan. En uskalla. Minulla nousee sisältä lähes paniikinomainen tunne, kun ajattelen puhelua. En halua kuulla taas mitä meidän päänmenoksi on keksitty, en halua menettää pientä toivetta, joka on sisällä, niin kauan ennen kuin sekin murskataan. Minun pitäisi soittaa ja kysyä papereista, onko ne perillä, oliko kaikki ok. En uskalla. Omista mahdollisuuksista, meidän tilanteesta en uskalla kysyä yhtään, en halua kylmää vettä niskaani, enkä roskasangollistakaan. Yritän olla hiljaa ja pienenä, jos vaikka vahingossa meille nimettäisiin lapsi. Mutta todennäköisesti, lapsi, jonka (ehkä) saamme, tulee olemaan taistelun tulos. Käydäänkö parhaillaankin 'sotaa' ja neuvottelua meidän Kolkusta. Mehän emme ole paras vaihtoehto perheeksi. 

Luin, että vain biovanhempi voi antaa lapselle henkisen kodin?! Aikamoisia henkisiä koteja Suomessakin löytyy, sanoisin, todellisia henkisen pahoinvoinnin koteja, tietty suurin osa on normaaleja koteja. Mutta olen sitä mieltä, että liiankin pitkään tuetaan näitä henkisiä koteja, biologisia suhteita, verenperintöjä, geenijatkumoita... Silloin kannattaa tukea, jos on todellakin toivetta paremmasta, mutta lapsella on oikeus parempaan, kuin mitä nämä jotkut henkiset kodit antavat. Kaikista ei vaan ole vanhemmaksi syystä tai toisesta. On ihan turhaa ruusuisten silmälasien läpi katsomista, biologisuus ei pelkästään anna vahvoja siipiä elämän lennolle. Ikävää, mutta se on vain niin. Adoptio voi antaa lapselle välittävän, rakastavan, lämpöisen, terveen... perheen. 

24.10.2009: Kiitos 'Salaiselle ystävälle' päivityksestä, eli tänä vuonna tulevatkin adoptiolapset saavat Martoilta sukat, kunhan koon ja värin ilmoittaa. Meiltä taitaa sukat mennä ohi suun tai siis jalan, kun Kolkusta ei ole vielä tietoakaan. Hieno ajatus ja lahja, tämä sukkalahja. Hiljaista on ollut Etiopia suunnalla. Ei ainakaan minulle ole kuulunut, että olisi tullut lapsitietoja kenellekään. Olen ollut innoissani muiden maiden lapsitiedoista: Kenia (4!), Kiina, Etelä-Afrikka ja mitä kaikkia niitä nyt olikaan. Herättää kummasti toiveita, kun kuulee ilouutisia. Onnea vaan kaikille lapsitiedoista. 

26.10.2009: Kolkun taustasta voi olla tietoa. Vauvoista harvoin on tietoa, isommista useammin. Eri asia sitten, onko tieto totta. Etiopiassa biovanhemmat eivät saa luovuttaa lasta, joten se tehdään salassa, kun tilanne sen vaatii. Mutta isommat lapset ovat ehkä menettäneet vanhempansa, joten naapuri, muu sukulainen.... voi luovuttaa lapsen viranomaisille. Olen monesti miettinyt, miten raskasta on lapsi luovuttaa esim. paikkaan mistä lapsi löydettäisiin (kirkko, katu, sairaala, yöpymispaikka...), mutta itse ei tiedä kuka löysi, minne vei, pääsikö turvaan? Olen kuullut, että luovuttava äiti  jää 'puskaan' seuraamaan, että lapsen ottaa joku. On hätätilanne, lasta ei voi pitää, ja sitten ei tiedä miten lapsen kävi. Olisi ihanaa, jos voisimme jonkun viestin äidille, isälle lähettää, meillä on hyvin. 

Joka aamu herään, ja kuulostelen, olisiko erilainen tunne. Tänäänkö olisi SE päivä? Tänäänkö tulee tieto pojastani tai tyttärestäni? Tänäänkö saan tietää sukupuolen, mitat, nimen? En osaa kuvitella, millainen tunne tulee tiedosta, miten käyttäydyn, romahdanko? Joka ilta virka-ajan jälkeen ajattelen: Ei tänäänkään! Joka viikko mietin: Ei tälläkään viikolla! Joka kuukausi mietin: Ei tässäkään kuussa! Joka vuosi parahdan: EI TÄNÄKÄÄN VUONNA. Ja sitten joku vielä kuvittelee, että tämä odotus on helppoa. Tunteet ne ovat minullakin. 

27.10.2009: Sain tänään suositukset. Samuelin opettajan kanssa oli varttikeskustelu, ja keskustelun lopuksi opettaja kysyi, mitä meidän Kolkkuodotukselle kuuluu. Vastasin, ettei mitään uutta, odotellaan edelleen. Opettaja siihen: "Jos minä saisin vaikuttaa, antaisin sinulle parhaat suositukset."

Näin viime yönä unta. Minulle tuli lapsitieto. Olisikohan ollut tytöstä. Katselin lapsen papereita, enkä saanut selvää, lukiko papereissa lapsen syntymävuotena 05 vai 08. Unissakin ajattelin, ettei se voi olla 08, kun on ikärajoite, mutta en ollut varma, kumpi se oli. Uni oli niin todellinen, että harmitti herätä aamulla todellisuuteen.

28.10.2009: Säikähdys! Soitin Ip:lle ja kyselin varovasti papereista, missä menevät. "Paperit ovat täällä pöydällä, ne eivät ole lähteneet minnekään."???!!! MIKSI? Ne eivät ole lähteneet, sillä papereiden uusimista ei ehkä tarvitakaan. Uusi tieto tullut. Paperit lähtevät, jos on tarvetta, siinä menee vain muutama viikko. Ja tämä ei hidasta prosessia. Oli tosi ikävää, että jouduin vaivaamaan ihmisiä, maksamaan aika ison summan papereista, ja jos niitä ei tarvitakaan. No, on ne siellä, jos tarvitaan. Ja onneksi tämä ei tarkoittanut, että minun prosessi on jäädytetty, selvisin pelkällä säikähdyksellä. Ja onneksi paperit eivät menneet laillistuskierrokselle turhaan, sekin olisi maksanut. Vieläkin tärisen sisäisesti säikähdyksestä. 

29.10.2009: Miten tämä voi edes olla mahdollista, ettei Etiopiasta kuulu lapsitietoja. Jos muista maista ei olisi tullut tietoja, epäilisin, että koko Suomi on unohdettu tai adoptiot jäädytetty, kaiken jälkeen mikään ei olisi mahdotonta. Voisin epäillä, että vain meidän perhe on hyllytetty, mutta kun kenellekään ei ole tullut tietoa. Tietty, jos nimeämiset nykyään tehdäänkin hiljaisuudessa, eikä kukaan muu kuin asianomainen tiedä lapsitiedosta (toivottavasti sentään he tietävät), sittenhän on mahdollista, ettei muut tiedä. Tänään työkaverini laski minut jo äitiyslomalla olevaksi ensi vuonna, eikä tainnut ymmärtää, kun toppuuttelin, että ei sitä tiedä. Ei kukaan ymmärrä miksi tässä vaan odotellaan.

2.11.2009: Itkettää. Sydän on pienenä tiukkana pallona pelosta, surusta. Oli tullut lapsitieto viikko sitten Etiopiasta, ihana uutinen. Jollakin perheellä onnen päivät. Mutta minä itken ja pelkään, ettei meille ole tulossa Kolkkua. Ei ole lasta, joka tarvitsisi meidät perheeksi, joka voitaisiin meidän perheeseen osoittaa, jolle me olisimme, ei ehkä paras vaihtoehto, mutta ainakin vaihtoehto. Toisen onni on kuin läimäytys toisen kasvoille. Toisen onneen kun peilaa, oma olo tuntuu kurjemmalta. Tuli samanlainen olo, kun lapsettomana aikoinaan lapsirikkaassa ympäristössä eläneenä, kävin katsomassa vastasyntyneitä vauvoja ja kotimatkalla itkin, joskus lähimmässä wc:ssä, joskus ulkona kadulla. Taasko meidät ohitettiin, saapa nähdä!? Jäätiinkö ilman sitä odotettua lasta. 

Minä pelkään, olen ihan paniikissa, pelkään, että me ei saada ollenkaan meidän Kolkkua. En uskalla edes ajatella vaihtoehtoa, että viiden vuoden aktiivisen odotuksen jälkeen tulisi 'kuolema' odotukselle. Ja aina olen toivonut 'suurperhettä'. Aina löytyy parempia perheitä, mutta meidän perheelläkin on vahvuudet uskokaa tai älkää. Ahdistaa, kurkkua kuristaa, rintakehää painaa - PELOTTAA! Kyynel kuumottaa silmän takana. Ei, minun pitää ryhdistäytyä, olenhan töissä. 

3.11.2009: Mitä toivottomampaa täällä päin on, sitä enempi alkaa tapahtumaan. Aloin tekemään Kolkulle neuletakkia, vähän isompaa kuin edelliset. Onhan Kolkku kasvanut. Voi miten ihana tunne tehdä lämmintä Kolkulle. Väri ja malli on kummallekin sukupuolelle sopiva. Läheiset ovat yrittäneet luoda toivetta, kyllä kuulemma meillekin Kolkku tulee, sellainen jytinä kuulemma on toisilla. Äiti toivoo ja pelkää.  Voi miten ihanaa olisi tieto, vihdoin, kuka tulee täydentämään meidän perhettä. Me odotamme sinua Kolkku, et edes osaa arvata kuinka paljon.

4.11.2009: Ella oli nähnyt unta, että olin merkannut kalenteriin neljän päivän hakumatkan Etiopiaan. Mutta meille ei ollut nimetty lasta. Kyllä lapsetkin elää mukana odotuksessa ja odottavat omalla tyylillään. Joskus lapset puhuvat enemmän, joskus vähemmän. Kolkku elää meidän arjessa ja ajatuksissa tiukasti ja vahvasti. 

7.11.2009: Ystävä toivoi jo pääsevänsä pian vaaleansiniselle tai vaaleanpunaiselle  kakkukahville, eli tieto kahville ja uuden tulokkaan kuvia katsomaan. Vaaleanpunaiset tai vaaleansiniset ilmapallot kattoon ja juhlintaan. Mutta missä viipyy tieto, toivottavasti tulee ensi viikolla, sillä viime viikolla ei tullut, ei vaikka kuinka toivoin ja odotin. Joka aamu tunnustelin tunteita, kuulostelin ilmapiiriä, kyselin lapsiltakin: "Olisiko se tänään, tuntuuko siltä, että meidän Kolkusta tulisi tieto?" Joka ilta petyin, ei tänäänkään. En jaksa enää odottaa. Tämä on kidutusta. 

12.11.2009: Kävin menneellä viikolla kuuntelemassa hyvää luentoa. Vapaasti muisteltuna tässä jotain. Lapsi ei traumatisoidu, jos hänellä on lähellä turvallinen aikuinen. Suomessa itsenäistetään lapset liian nopeasti, vielä 12-vuotias on liian nuori yksinoloon, liian itsenäiseen elämään, hän ottaa silloin käyttöön suojamekanismit. Lapsi kehittyy arjen touhuissa: sopivasti kotitöitä, omien tavaroiden korjaaminen (=toisen huomioiminen) toistoa vaaditaan, 18 v, aikuisten kunnioitusta (aikuiset ensin, lapset sitten), ei kiitetä tulosta vaan tekemistä, opetellaan odottamista (palkinto aina paremmalta tuntuu). Vanhemman tehtävä ja etu on voittaa, ei lasten. Elämä ei aina ole mukavaa 'sunnutai' on vain kerran viikossa arkea 6 kertaa. Mukavuus on makeampaa arjen jälkeen. 

14.11.2009: Moni asia on muuttunut odotuksemme aikana. Lapset kasvaneet ja vanhentuneet, itse vanhentunut, kasvanut leveyttä (onhan tässä juhlittu monta etappia: 2 adoptiolupaa, kahdet paperit...) suku kasvanut, työt vaihtuneet... Kolkun ikä vanhentunut vauvasta leikki-ikäiseksi, kummit vaihtuneet (osa), nimi vaihtunut (minun antama, tytön nimi sama), hakumatka-Doula vaihtunut, toinen suosittelijaperhe vaihtunut... Tullut yh-kiintiöt ja rajoitteet, nyt ollaan jo poikkeustapauksia. Papereiden lähettämisestä lapsen piti saada puolessa vuodessa, nyt mennyt jo 2,3 vuotta, hinnat nousseet, osa kätilöistä vaihtunut... Kävimme tänään Samuelin kanssa varastossa, ja sanoin: "Kunhan  Kolkusta tulee tieto, varasto tyhjenee." Samuel siihen: "En usko, että Kolkusta tulee tietoa." MUTTA EHKÄ ENSI VIIKOLLA!

16.11.2009: Tuttu oli kysellyt sukulaiseltani: "Onko Sallalle kuulunut mitään?" Ei ole kuulunut. Tuttu jatkaa: "Sallalla on jo varmaan hirveä vauvakuume?" Sukulaiseni vastaa: "Ei Sallalle enää tule vauvaa, lapsi on jo isompi, 3-4-vuotias." Tuttu ihmettelee: "Eikö Salla enää halua vauvaa?" Kyllä varmaan ottaisi minkä ikäisen tahansa, mutta Sallakin on jo vanhempi, vastasi sukulainen. Pakko sanoa, että kirpaisi, vaikka pitäisi olla tyytyväinen, että saamme edes onkun, jos saamme. Olen mielestäni käynyt läpi ja hyväksynyt, että Kolkku on isompi, ja en varmasti vaihtaisi, kun Kolkusta tieto tulee, mutta se on vaan niin erilaista tällä kertaa. Toisaalta on upeaa kokea aivan erilainen synnytys ja alku, ja varmasti erilailla haastavaakin, ja antoisaakin. 

23.11.2009: Jossain lehdessä oli herättävä ajatus. Joskus katsotaan isättömässä perheessä 'isätön silmälasien läpi', eli kaikki ongelmat selitetään: hänellä ei ole isää, siksi on näin. Myös 'adoptio-silmälaseja' käytetään. Kaikki ahdistukset, epäoikeudenmukaisuudet, pahat olot, ongelmat.... johtuvat adoptiosta. Ymmärrän kyllä, että isättömyys, äidittömyys, adoptius, ym. voivat ja vaikuttavatkin elämään, niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta vajavaisuuksia löytyy myös bioperheissä, pariperheissä, ei ehkä samanlaisia, mutta joskus samojakin. Adoptiossa meidän osalta (ja monen muunkin osalta) on HILJAISTA. Ei mitään kuulu, ei mitään tapahdu. Ei mitään tunteita, odotuksen kutinoita, vaan tyhjä olo.

24.11.2009: Lainaus Perhe-lehdestä, Abu-Hannan viisaita sanoja, lyhennellen. 1. Anna osoittaa. Lapsi ihmettelee, miksei erilaista ihmistäkin. Hyssyttely hämmentää. Tasa-arvon juuret kasvavat mutkattomassa suhtautumisessa. 2. Anna udella. Jos lapsi kysyy, miksi toisella on vinot silmät. Vastaukseksi riittää: joillakin ihmisillä on. 3. Anna arvoa. Kun vanhemman mielestä, ihonvärillä on väliä, lapsi huomaa ennakkoluuloisen asenteen ylevienkin sanojen takaa. Kasvatus alkaa itsestä. Oivalsin: mieletön miten yksinkertaista, on kysymyksessä mikä tahansa erilaisuus: näkö, vamma, adoptio...

25.11.2009: Sukulainen soitti aamulla tohkeissaan. Hän oli nähnyt unta. Minä olin saanut 3 kk pojan. Sukulainen mietti, tarkoittiko uni, että meille tulisi kolmen kuukauden kuluttua poika, vai mitähän uni tarkoitti. Se jää nähtäväksi. 

Kävimme tänään Etiopia-kummi-illassa. Oli ihana kaksituntinen: hyvää ruokaa, kahvit, ja lapsille ohjelmaa, kummiasiaa, Etiopiasta kuvia... Näin myös kätilöitä, juttelinkin niitä näitä. Huuleni oli sinetöidyt, en sanallakaan puhunut adoptioprosessista, en kysynyt, sanat takertuivat kurkkuun, en halunnut kuulla ikäviä uutisia, pelotti. Välillä tuntui, että yksi kätilöistä olisi halunnut sanoa jotain (kuvittelin varmaan), minusta tuntui, että hänen ilmeessä häivähti sääli (kuvittelin varmaan). En halunnut pilata iltaa ja ilta olikin mukava.

28.11.2009: Hiljaista ollut. Mietin adoptioprosessiani, Kolkun odotusta, viittä vuotta elämästäni. Mietin, että odotus on enemmän ollut surullista, pelkoa, ahdistusta, toivottomuutta, kateutta, eli aika matalalentoa. Ilon ja toivon hetket ovat olleet kai aika vähissä (pitäisi kai lukea päiväkirja). Verrattuna edellisiin, harmaampi odotus. Yksinhakijoiden alaslyönti, ja epävarmuus yksi syy harmauteen. Toinen y on jonottomuus ja lid-päivien puute. Eli lillutaan vaan tässä epävarmuudessa. Toiveita ei ole voitu antaa. Ennen jonon nytkähdykset toivat ihanat kutinat, tiesi suunnilleen missä mentiin. Oltiin kaikki yhtä, parit ja yh:t. Pitkäkin odotus on mielekäs, joskaan ei helppoa, kun on arvostus, järjestys, toiveita, tietoa lapsitilanteista, odottajien yhteishenkeä. Nyt voin sanoa: "Tuskalla sinut synnytin Kolkku. Voi miten me odotammekaan sinua." Näin Samuelin aikaisen yhden kätilön, ja sain taas henkisen voimarutistuksen. Jaksellaan.

Hiljaista ollut, mutta vain meidän adoptio-odotuksessa. Lapsitieto- ja tietoja tullut menneellä viikolla. Onnea kaikille onnellisille. N. 15 enempi tai vähempi, on tullut tänä vuonna tietoa, mutta me emme ole mahtuneet joukkoon. Tästä voisi päätellä jotain, en edes uskalla ajatella, miksi? Me jatkamme odotusta ja pelko valtaa enemmän tilaa, saammeko edes Kolkkua?

30.11.2009: Lapsukaistietoja tullut. Me ei vaan kelvata perheeksi. 2,5 vuotta mennyt jonossa, jono on tainnut vaihtuakin jo useamman kerran parien osalta, uusia tulee, vanhoja menee. Olen ihan tyhjä, en jaksa odottaa, olen katkera, pettynyt, surullinen... Aion jatkaa, vaikkei loppua näy. Aina löytyy parempia perheitä, lapset ovat vääränlaisia. Ella sanoi: "Meidän täytyy elää, vaikkei Kolkkua saada, siinäkin on tarkoitus." Äitiin sattui, lauseen voi käsittää niin monella tavalla. Epäselvyyden välttämiseksi, kyllä muu elämä on mukavaa, vaikka odotus viekin ison osan ja vaikuttaa moneen. Voi kun saataisiin Kolkku kotiin vihdoinkin, vaikkei tässä toiveita näekään. Hiljaista on.

4.12.2009: Eilen työpaikan kokouksessa pöyristelyä, miten kauan kestääkään odotus. No, kai tässä saa olla tyytyväinen, että yleensä saa jonkun, menee siihen viikko tai viisi vuotta. Toivottavasti ehtisi saada alle kouluikäisen, niin saisi olla edes äitiysloman kotona, ilman töitä. En tiedä voiko tässä mitään enää toivoa, täytyisi varmaan tyytyä mitä saa. Tuttu vouhotti, että Sallalle pitäisi antaa lähipiirin vauva kummilapseksi, kun Sallalla ei ole OMIA LAPSIA, eikä saakaan omia vauvoja! Voi miten ihmiset voivatkaan loukata. Kummiksi pyytäminen toivottavasti on halu pyytää kummiksi, eikä vain hyväntekeväisyyttä Sallan omien lasten tai vauvanpuutteesta. Kumpa tietäisivät miten OMIA lapsia minulla on ja miten vähäpätöisiltä tuntuu heille niin tärkeät vauvat. Toisille ihmisille vain vauva ja biologinen on jotain, minulle joku muu. Toivottavasti minulla on kohta kolme OMAA LASTA, vaikkei hyvältä näytäkään.

5.12.2009: Pelko. Minun vatsassa on lihaskramppi nimeltään pelko. Pelkään koko ajan niin, etten saa kunnolla nieltyä, heti kun ajattelen Kolkkua, ja sitä tapahtuu pitkin päivää, ei kerran vaan sata kertaa. Silmien takana polttelee kyynel valmiina purkautumaan. Tänään tuli vuosi, kun edessä ollut yh sai ihanan lapsensa. Vuoden aikana ei ole kukaan lapsi tarvinnut meitä perheeksi, vaikka meidän perheellä olisi annettavaa meidän Kolkulle. Vuoden aikana on tapahtunut paljon kivojakin asioita, paitsi odotus rintamalla on ollut tahmeaa. Mm. toiveissani oli virhetietoa, joka ehkä hidasti lapsen saantia, ehkä ei. Olen odotuksen kanssa yksin, vaikka ympärillä on ollut mahtavia tsemppareita, tukijoita, kannattelijoita, mutta jonossa olen yksin, ehkä riesakin. Ei ole tietoja lapsitilanteista, ei anneta toiveita. Joka kerta kun yritän ajatella toiveikkaasti, nousee silmien eteen säälivä katse, lauseet, jotka eivät anna toiveita.

Olemme perhe, johon hankala löytää lapsi, joka tarvitsee meidän hoivaa, rakkautta, välittämistä.... Luin viimeistä jäsenkirjettä, ja minua alkoi oksettaa: "Vuosi on ollut hyvä ja lapsia tullut enempi, kuin odotettu. Maat vetää hyvin." Hienoa, hienoa... mutta yh:lla ei todellakaan mene hyvin. Tämä odotus on kidutusta. Parin viikon päästä tulee viisi vuotta täyteen prosessia. Olisi edes pieni toive Kolkusta. Voi Kolkku, kunpa tietäisit, kuinka paljon me odotamme sinua! Onkohan sinua edes olemassa. TOIVOTTAVASTI TULET MEIDÄN PERHEESEEN. 

9.12.2009: Olin kaupungille menossa linja-autolla. Mietin, jos tieto tulisi ja olisin linha-autossa, pitäisi jäädä pois, eihän sitä tiedä, miten sitä sekoaisi. Menin juuri Ip- toimiston ohi, ja puhelin soi tuntemattomasta numerosta, säikähdin niin, että hyvä, kun pystyin puhumaan, sydän löi sataa. Lehtitilaus! Ja sydän löi sataa vielä pitkään sen jälkeen, kun lopetin puhelun. Tunteet ovat nykyään ääripäissä, itkettää tai naurattaa (kovaa korkeelta, lähes hysteerisesti). Kaikki tasaiset tunteet ovat vähissä. No, ei tarvitse olla huolissaan, harva varmaan on huomannut mitään erityistä. Itsestä vaan tuntuu tunteet olevan pinnalla. Odotus tuntuu rankalta, en ole enää urhoollinen odottaja, olenkohan ollutkaan. 

11.12.2009: Kätilöt näköjään olivat käyneet Etiopiassa. Avasin täristen tiedotesivuston, oliko yh-tilanne taas vaikeutunut. No, tiedote ei oikeastaan kertonut mitään adoptioprossiin liittyvää. Mutta kauhulla mietin, että jotain kauheaa taas on päätetty meidän yh-porukan päiden menoksi. Pelkään, pelkään ihan kauheasti, milloin he soittavat, että meidän odotus on ohi, eikä lasta tule. Minulla on pelko jo tehnyt pesäkkeinä: sydämeen, vatsaan, kaulaan, rintakehään, niskaankin.

12.12.2009: Olen miettinyt, kaikkea tässä ehtii miettimään, että onko odotus ja halu saada lapsi elämäntapa tai pakkomielle minulle. Itseni tuntien, tiedän, että olen ns. ison perheen äiti, ja toiveenani on lapsesta lähtien ollut suurperhe. Perhe jää yksin ollessa pienemmäksi, sillä kolmekaan ei ole paljon. Mutta onneksi noita lapsia elämään kuuluu muodossa jos toisessakin. Uskoisin realiteettien olevan kohdallaan, sillä elämäni olen ollut PALJON lasten kanssa, monenlaisten. Tiedän erityislapsista, normilapsista, eri-ikäisistä lapsista paljon ja pitkällä kokemuksella. Tiedän myös paljon erilaisia perheitä, teoriaa ja kokemusta löytyy. Myös vanhemmuutta on eletty. Eli uskallan sanoa, että minulla olisi  annettavaa, eikä kauheita harhakuvitelmia ole, vaikka ainahan elämä voi yllättää. 

14.12.2009: Hiljaista, hiljaista, ei mitään tietoa, ei infoa, ei toivetta, ei mitään. Miten voi ollakin näin hiljaista. Missä olet Kolkku? Vai onko sinua olemassakaan? Huhuu, huhuilee täällä äitisi. Katselin pikaisesti päiväkirjaa, masentavalta näyttää, laskee, laskee toive aina alemmaksi. Alhaalla ollaan ennen lopullista iskua. Toivottavasti paukku, joka tulee olisi ilon paukku. Lyöty olen, mitenköhän osaan koota itseni, jos tieto tulee, mitenköhän osaan iloita, tunnenko mitään, uskallanko iloita... Milloin tämä pelko hellittää? Ystävät patistaa: "Soita päämajaan, kätilö tietää, miltä näyttää, onko paperit vielä pöydällä?!" En uskalla, eivät he kerro. Pitää vain odottaa, pitää jaksaa odottaa, pitää uskoa, että kaikella on tarkoitus. Me odotamme edelleen.

18.12.2009: Voi kun voisi laittaa odottamisen taka-alalle, ajatuksista pois, painaa koneisto nollalle. Tuttavani sanoi: "Unohda odottaminen, ja rauhoitu joulun aikaan." Hyvähän se olisi. Hän jatkaa: "Jätä Jumalan käsiin odotus, kaikella on tarkoitus, ja jälkikäteen ymmärrät, että juuri se lapsi piti teille tulla." Näin on, uskon minäkin. Mutta minua helpottaisi edes tieto, että me saamme Kolkun, vaikka joutuisin odottamaan (en kyllä yhtään enää jaksaisi). Ei vaan ole mitään tietoa, saadaanko me Kolkkua, vai kuulutaanko me sarjaan 'liian poikkeustapaus'. Tulisi nyt se tieto lapsesta. 

21.12.2009: 5 vuotta! Tuli täyteen. Viisi vuotta sitten lähdin Kolkku-prosessiin soittamalla sosiaalityöntekijälle. Siitä alkoi odottaminen: odotetaan adoptioneuvontaa, lupaa, Etiopia-jonoon, lasta, lupaa, lasta... Odottamista onkin riittänyt ihan kiitettävästi. Moni asia on muuttunut. Monet tunnelmat on käyty läpi. Moneen asiaan on meidän Kolkku vaikuttanut, varastot pullistelee, epävarmuutta tulevasta. Odottaminen on muuttunut ihanasta jännityksen kutinasta kidutukseksi. Ei enää yhtään jaksaisi odottaa. Voi kun tieto tulisi nopeasti. 

22.12.2009: Olen antanut periksi, en odota enää, kun vasta ensi vuonna. Onnistuuko tämä nollaaminen, sitä en tiedä. Mutta kyllä me ei nyt vaan saada Kolkusta tietoa enää tänä vuonna, näyttää siltä. Ahdistaa jo ajatus, että pitää jaksaa odottaa edelleen, ei varmuutta, saadaanko me ketään, vaikka sydämeen niin sattuu ja syli huutaa lasta. Lasten kanssa sovittiin, että joululahjat ostetaan Kolkulle, jos tieto on, lahjat jäivät ostamatta. Ei auta kuin ajatella, jos vuosi 2010 toisi meille Kolkun kotiin. Kaikille oikein Hyvää Joulua ja parempaa Uutta Vuotta 2010. Kolkku sinulle Hyvää Joulua Etiopian taivaan alla, me katselemme samaa taivasta, me odotamme sinua, ehkä ensi vuonna näemme. 

31.12.2009: Onnistuiko odotuksen nollaaminen? Ei. Kolkku oli ajatuksissa, suunnitelmissa ja puheissa joka päivä. Kyyneleet välillä silmissä kuumotti, välillä nauratti. Olen aika 'verillä', erityisesti odotuksen epätietoisuuden kanssa. Miksi me olemme huono vaihtoehto Kolkulle? MIksi sisarukset katsotaan huonoksi? Pidän itse sisaruksia mahtavana voimavarana. Miksi lapseton pariskunta on etusijalla? Miksi lapsiinsa panostava yh on huono vaihtoehto? Miksi kaikki muut perhemuodot ovat parempia? Eihän meidänkään perheestä tiedä, vaikka olisimme uusperhe joskus? Eikä pareista, ovatko joskus yh:ta? Elämä on yllätyksiä täynnä, tei sitten ei. Vuosi 2009 ei tuonut lasta, ei myöskään 2005, 2006, 2007, 2008. Sydän pelosta, surusta pallona lähden 2010 vuoteen, miten käy?

Selvennys: Vaikka Kolkun odotuksen kanssa vuosi ei tuonut paljon iloa. Vuosi on tuonut paljon iloa monessa suhteessa. Elämähän on koottu monesta osasesta. Sallan pvkirja käsittelee vain yhtä osaa elämästä, ja tietty odotus vaikuttaa isosti tai pienesti moneen muuhun osa-alueeseen, ei sitä voi erottaa. Kiitollisena siirryn seuraavaan vuoteen ja toivon odotuksen suhteen onnellista päätöstä. Ja meille kaikille: lukijoille, meidän perheelle, läheisille, ystäville ym. Siunausta vuodelle 2010.