Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Sallan päiväkirja 2010

6.1.2010:
Uusi vuosi alkoi, kuudes vuosi. Olen yrittänyt ajatella, jospa tänä vuonna saisimme Kolkun kotiin. Ympärillä olevat ihmiset ovat jakautuneet kahteen leiriin. On niitä, jotka uskovat odotuksen onnelliseen päätökseen, ja niitäkin on, jotka eivät enää jaksa uskoa, että Kolkkua on olemassa. Yritin miettiä, että tämä kirjoitus olisi iloinen ja toiveikas,mutta faktat ovat liian kovat. Mitään ei kuulu, ei pienintäkään toivetta, asenteet yh:ta kohtaan ovat mitä ovat, ei niistä oikein pysty kaunista kuorrutusta rakentamaan tähän kakkuun. Olen kauhukseni todennyt, että joudun soittamaan kolmen kuukauden soittoni kohta (olen edelleen jonossa, en ole mennyt naimisiin, eikä tilanteeni ole muuttunut - puhelun), ettei ainakaan sen takia jonosta poisteta. En vaan tiedä mistä viimeisistä puheluista lasketaan 3 kk, toivottavasti ei vaan ole jo mennyt se aika. Toinen kauhuajatus tuli mieleen, meidän pitäsi sopia joka vuotinen tapaaminen päämajaan - PELOTTAA. Vatsa meni jo kippuralle pelkästä ajatuksesta, mitäköhän sieltäkin kuulee tuomiokseen. En olisi ikinä uskonut vuosi sitten, että menen vielä uudelleen tapaamaan vuoden päästä. Olin jonossa ekana ja kuvittelin, että lapsen hakumatka on ihan lähellä - niin ei käynyt. Pelotta puhelut ja tapaamiset kauheasti. Pelko ja suru ovat olleetkin päällimmäisiä tunteita lähiaikoina. Ja pienen pieni toive, jos ihme kävisi ja kuitenkin saisimme Kolkun tänä vuonna. 

11.11.2010: Sukulaispoika kokeili omia kenkiään, jotka olivat menneet liian pieniksi. Hän sanoi: "Nämä annetaan Kolkulle. Missä Kolkku nyt on? Onko se ihminen?" Kolkusta ei ole kuulunut mitään, voi kun vihdoin kuulisimme: Kuka on Kolkku? Missä hän on? Onko hän ihminen vai unelma ilman todellisuutta? Pääsisimme päivittämään varastot. Pääsisi suunnittelemaan tulevaisuutta. Pääsisi ale-myynteihin ostamaan vaatteita. Pääsisi irti tästä odottamisen epävarmuudesta.

Tänään tuli kumma rohkeuden ailahdus, ehkä uskallan soittaa päämajaan. Ella rohkaisi: "Se ei pelaa, joka pelkää. TOIVOssa on hyvä elää." Sisko opasti: "Ota rauhoittavat viereen (jos olisi) ja veilasi, soita hyvin nukutun yön jälkeen, ole rauhallinen, asiallinen ja muista, että olet maksava asiakas. Huh, tulipa ohjeita. Nyt vaan odottamaan oikeaa ajankohtaa, ehkä se minulle valkenee, ja rohkeus jostain löytyy. 

14.1.2010: Taas hyvä esimerkki ajan kulumisesta. Tuttavat tapsivat toisensa vajaa 3 vuotta sitten (minulla adoptioprosessia takana siinä vaiheessa n. 2,5 vuotta), he menivät kihloihin, naimisiin, saivat ensimmäisen lapsensa ja tänään heistä tuli toisen suloisen lapsen vanhempia. Ja me odotamme edelleen Kolkkua. Kuinka paljon mahtuukaan viiteen vuoteen, se on pitkä aika. Keräilen rohkeutta soittaa kätilöille. Välillä tuntuu, että uskaltaisin soittaa, välillä mietin, olenko sittenkään tarpeeksi rohkea ja vahva tarttuakseni puhelimeen. Pakko kohta soittaa ja  ilmoittautua edelleen jonossa olevaksi. Ehkä huomenna? 

15.1.2010: Soitettu kätilöille. Ihan koossa pysyin. Ja puhelu oli kaikin puolin asiallinen. Varsinainen asiantuntija kätilö ei ollut tavoitettavissa, joten en ihan kaikkiin kinkkisiin kysymyksiini saanut vastausta, mutta jotain selvisi, tai ehkä se lähinnä, että yh-Etiopia-tilanne on epäselvä, ja vaikeakin ( ei ole varmaan yllätys). Ei mitään uutta, jonotus jatkuu. 

18.1.2010: Juttelimme tutun kanssa, miten kauheaa olisi luopua lapsestaan. Keskustelu alkoi sijaislapsista (lyhytaikaisista). Itse kiinnyn nopeasti, itseasiassa Kolkkukin on jo lapsemme ollut pitkään, vaikkei konkreettisesti olekaan perheessämme. Juteltiin, että jos vauva esim. olisi vaihtunut sairaalassa ja se huomattaisiin myöhemmin. Itse olin sitä mieltä, että yhdessä eläminen ratkaisee, veret ja geeniperimät eivät. En voisi vaihtaa. Tuttu huudahti: "Mutta olisihan se ihan kauheaa, jos tietäisi OMAN lapsen olevan jollain toisella." Kyselin: Mitä jos tuttavani lapset osoittautuisivat vaihdokeiksi? Olisiko hän valmis vaihtamaan? "En tietenkään.", vastasi tuttu. Eihän hän rakkaimmistaan olisi luopumassa.

22.1.2010: Itkettää. Kauhea puhelu päämajan kanssa. Kylmää vettä tuli jääpalikoiden kanss niskaan. Kyllä, yh on huonoin vaihtoehto lapselle. Itse vaan on nähnyt paljon erilaisia pariperheitä, hyviä ja huonoja, joillain on annettavaa lapsille ja toisilla ei; on lapsia, jotka voivat hyvin pariperheissä ja lapsia, jotka voivat huonosti... Vanhemmuus on ihmisestä kiinni. On yksinhuoltajajia, jotka pärjäävät hyvin, ja niitäkin, jotka eivät parjää. Adoptiotaival on yh:lle tarkemman seulan läpikäymistä, ja itse olen nähnytkin paljon yh:ta, joilla on annettavaa. Ikävä kyllä, olemme muiden armoilla, muiden asenteiden, arvojen armoilla. En suostu lastani, joka on elänyt perheessämme 5 vuotta tappamaan, edes rahasta. Ikävä kyllä jatkamme odotusta.

Tänään tuli myös kirje. Järkyttävää faktaa. Viimeinen lause lohduttaa: "Pyrimme kuitenkin kaikin tavoin edistämään yksinhakijoiden mahdollisuuksia myös tulevaisuudessa adoptoida lapsi ulkomailta." Siihen lauseeseen takerrun kuin pelastusrenkaaseen.

MIstä ihmeestä tämä toiveikas olo tuli? Se lämmittää ja kutittaa mukavasti. Ei ole todellakaan syytä toiveikkuuteen. Ihmiset ympärillä ovat taas eläneet mukana, uskoneet Kolkun tuloon, surreet uusia ikäviä uutisia, kannustaneet... Itse olen surrut, ollut epätoivoinen, raivoissani, kostonhaluinen... Ja nyt tämä kumma toiveikas ailahdus: kyllä Kolkku sinä olet siellä jossain, odotat milloin äiti pääsee sinut hakemaan, jos vain niin on tarkoitettu. Meillä on niin ikävä sinua.

23.2.2010: Onhan se kauheaa, kun kokee olevansa roskasakkia. Kuitenkin olen kokenut olevani tarpeeksi hyvä äitinä, adoptioäitinä.... Tämä yh-kohtelu on eräänlaista rasismia. Meiltä viedään mahdollisuus saada lapsi, vaikka sossu on meidät tutkinut, adoptiolautakunta luvat antanut. Meiltä viedään mahdollisuus lapseen, vaikka yh on lain mukaan oikeutettu adoptioon. Meiltä viedään mahdollisuus lapseen, vaikka yh:t pärjäävät hyvin, pystyvät antamaan kiintymyssuhteen, tietty jokainen vanhempi antaa omien resurssien mukaista vanhemmuutta, mutta ainakaan yh-taustasta se ei ole kiinni. Järkyttävää, miten me hakijat, odottajat olemme hoitavien asenteiden armoilla. MIten olisikaan ollut järkevää jakaa lapsia jonojärjestyksessä. Eikä laatia omia kiintiöitä, sääntöjä suojelemaan yh-tilanteen jatkuvuutta. Silloin sitä kapinoin ja nyt vielä enempi. Miksi ennakoida, kun asiat olivat hyvin? Nyt olemme tässä, poikkeustapauksia, niin poikkeustapauksia, ettei lasta löydy. Katkera, kade myönnän olevani. Mutta eilisen alaslyönnin jälkeen, tuli yllättävä reaktio, olen toiveikas, olen taisteluasemissa, en aio lannistua, ainakaan vielä. Aion jatkaa häpeätahrana listoilla, ehkä meidän papereita kukaan ei edes vilkaise, mutta ne ovat siellä. Kolkku, me odotamme sinua vielä. Me odotamme sinua kovasti. Myös yh voi toivoa ja odottaa lasta, ja meilläkin on tunteet, myös meille lapsenmenetys on iso asia. Ainakaan minä en ole odottamassa kevyin perustein - "kunhan tässä odotan" - vaan olen tosissani.

25.1.2010: "Tuleeko meille tyttö vai poika?" arvuuttelivat Ella ja Samuel. "Kumpi olisi kivempi?" pohtivat he. Aikansa pohdittuaan, he päätyivät, kumpikin parempi. "Ei sukupuolella ole merkitystä, vaan että on pieni ja hoivattava.", kiteyttää Ella. Kolkku on jo iso, 2-5 kertaa isompi, kun äidin hoitolapset. Kolkku tulee omana persoonana, omine ehtoineen, omine toiveineen. Söhlää leikeissä, häiritsee, mutta Kolkusta on leikkikaveriksi, hänestä on iloa, hän on osa perhettä. Kolkku on paljon isompi, kun aluksi ajattelimme. Odotus on kasvattanut Kolkusta ison. Mutta kaikesta huolimatta haluan uskoa, että meille johdatetaan meidän oma Kolkku, ja me kasvamme perheeksi toinen toistamme tukien. Kaikki tulee olemaan erilaista verrattuna edellisiin vauvoina tulleisiin. Mielenkiintoista.

26.1.2010: Uusi 'varma' olo, me eletään toiveissa saada Kolkku. Toiveikkuus, pitkästä aikaa, enkä osaa edes selittää, mistä tämä olo tulee, ei ainakaan viimeaikaisista tiedoista, jos ei sitten rivien välistä, äänensävyistä tms. Varmuus, meille ei tule enää pientä lasta tai vauvaa, vaan leikki-ikäinen lapsi. Seuraavalla lomalla alan tyhjentämään varastoa, kaappeja pienten lasten vaatteista, tavaroista, ja annan ne eteenpäin tarvitseville. Tuntuu jotenkin puhdistavalta päivittää varasto. Olen jo arvioinut Kolkun pienimmän mahdollisen koon ja siitä pienemmät lähtevät. Varastoon tulee huimasti tilaa. Se on samalla päätös yhdelle haaveelle, haaveelle pienestä lapsesta. Se ei toteutunut. Mutta nyt annamme tilaa isommalle lapselle.

27.1.2010: Voihan elämässä tapahtua, vaikka mitä kauheaa. Voisi kuolla, sairastua, vammautua, talous mennä hunningolle, työpaika alta... ihan mitä vaan. Minä tiedän sen, ja olen kiitollinen kaikesta. Mutta miksi meille ei voisi suoda Kolkkua, miksi sen toiveen toteutuminen on niin vaikeaa. Ja tietty on muitakin toiveita, mutta tässä odotuspäiväkirjassa käsittelen vain toivetta nimeltä Kolkku. Kolkkuhan voi tuoda tullessaan ongelmia, voihan se olla siunaus, että meitä säästetään niiltä. Mutta toive saada Kolkku on todellinen, se on kuin lapsen kuolema, jos emme saa Kolkkua. Kolkku on jo elänyt meidän perheessä pitkään, 5 vuotta. Miksi minusta tuntuu, että yh:den toive saada lapsi on kevyesti huitaistu pöydän alle, kukaan ei oikeasti halua tehdä meidän lapsen saamisen eteen mitään.

Huonoja uutisia kuulee koko ajan. Sukulainen itki jo Kolkun menetystä. Kolkun tulo on niin iso juttu, että jos sen saa, pitäisi tuoda kultatuolilla kotiin. Itse olen kuin 'Aku Ankka' tai joku muu piirrossarjan sankari, yhdessä kuvassa lättynä ja toisessa kokonaisena. Olin huonojen uutisten jälkeen aivan ahdistunut. Kun lähdin laahustamaan pakkasviimaan asioille, takaisin tuli energinen, taistelutahtoinen äiti. Sain pahimmat surijat lohdutettua, ja toivonkipinän heille. ME JATKAMME ODOTUSTA. Täytyyhän meidän Kolkku kotiin saada, ja sitten juhlitaan monta päivää, suvun, ystävien, läheisten, työkaverien, naapureiden kanssa. Kolkkukin kestää juhlat, äiti, sisko, veli turvanaan.

5.2.2010: Rauhoittaako vai ei lapsen alun Suomessa. Itse en ole rauhoittanut. Meillä on käynyt paljon vieraita, olemme itse liikkuneet (pakkokin oli, kun alussa piti ravata lääkärissä, labrassa, virastoissa, se rankinta olikin). Meillä on iso suku ja suuri ystäväjoukko. Olemme jakaneet ilot ja surut, lapsensaannit, juhlat ym. Etiopiassa liikuimme myös lasten kanssa paljon. Lapset olivat erilaisia, toinen antoi tulla lähelle enemmän ja toinen ei, sitä kunnioitettiin. Minä olin aina mukana, eli lasta en hoidattanut muilla, minä hoidin perushoidon, lohdutin, elimme kummankin kanssa alussa symbioosissa. Lapset ovat tasapainoisia, sosiaalisia, luottavaisia, terveellä tavalla rajansa pitäviä. Suku, ystävät... ovat ottaneet hienosti lapset, kun ovat saaneet alusta asti olla mukana. 

Tärkeänä olen kokenut, että olen ollut läsnä, meilla on ollut päivärytmi (vierailut sovittu päivärytmin mukaan), kunnioitettu lasta persoonana.... Joskus olemme poistuneet aikaisemmin tapaamisista, niin kuin muutkin vanhemmat joutuvat välillä poistumaan, jos on ollut hankalampi (lapsella tai vanhemmalla) päivä. Meillä tämä on onnistunut hienosti ja lapset ovat nauttineet porukassa olosta, ja ovat tottuneet liikkumaan. Me olemme eläneet täysillä, ei vankilassa. Kolkun kanssa ei tiedä miten homma toimii, mutta läheiset, ystävät... saavat ilman muuta alusta asti olla mukana. Eiköhän Kolkkukin nauti yhteisolosta, kavereista vaikka äidin sylistä seuraten. Ja pakko meidän kaupassakin on tottua käymään. Ei, meille ei sovi eristys. 

8.2.2010: Väittelyä, onko oikeudenmukaista, että lapsettomat ovat etusijalla, kun lapselle etsitään perhettä. Jos lapsettomat ovat etusijalla, tuntuu että silloin haetaan perheelle lasta, eikä lapselle perhettä. Sisarukset ovat mieletön voimavara, ja vertaistuki lapselle. En pystyisi ikinä samaan vanhempana. Ja vielä kun huomioidaan, että meidän perheessä lapsilla tulee olemaan sama tausta, johon minä en kaikesta halusta huolimatta pysty täysin samaistumaan. Lapsilla tulee olemaan yhteistä, josta minä olen ulkopuolella, ainoa erilainen. Tästä huolimatta ymmärrän ja toivon todella, että lapsettomatkin saavat lapsen ja perheet, joilla on biologisia lapsia yksi tai useampi. Rehellinen jonosysteemi on paras, eikä palveluntarjoajan omien arvojen mukaiset lapsivalinnat.

Tiedän monta adoptiolasta, biolasta, jotka ovat toivoneet itselleen sisarusta tai useampaa. Tuntuu tosi ikävältä, kun ajattelee, että tulevaisuudessa yhä useampi adoptiolapsi jää ilman sisarusta, ilman suurperhe yhteyttä. Kokemusta on, että ensimmäistä, toista, kolmatta lasta odottaa yhtä suurella kaipauksella, odotukesella, toiveella. Ja odotus on PITKÄ, vaikka on jo lapsia. Kolkkkua odottaa myös sisarukset, lapsillekin odotus on ollut reilut viisi vuotta, ei yhtään vähempää.

13.2.2010: No, nyt on siivottu varasto, päivitetty Kolkun tavarat. Olo oli tasaisen rauhallinen, ei suuria tunteita. Ainoastaan Samuelin rattaiden työntäminen herätti pienen itkunsekaisen kirpaisun: en enää työnnä omaa pientä rattaissa. Miten ihanaa aikaa se olikaan. Vaatteet, kengät laitoin rauhallisin sydämin säkkeihin: tyttöjen, poikien, vauvan vaatteita, vähän isompia, Ellan ja Samuelin vanhoja, joitain uusiakin. Säkkeihin vaan. Nyt odotellaan mihin lähtevät vaatteet tarvitseville, avuksi, iloksi, lämmöksi. Olo on tällä hetkellä lähinnä tunteeton, en tunne mitään, olen ulkopuolella odotuksen suhteen. Olen edelleen jonossa, katselen miten käy, mikäköhän on Jumalan tarkoitus, yritän taas nöyrtyä Jumalan tahdon alle. Pieni toivon liekki välillä lepattaa, mutta katsotaan. 

14.2.2010: Voihan elämässä tapahtua, vaikka mitä kauheaa. Voisi kuolla, sairastua, vammatua talous mennä hunningolle, työpaikka alta.... ihan mitä vaan. Minä tiedän sen, ja olen kiitollinen kaikesta. Mutta miksi meille ei voisi suoda Kolkkua, miksi sen toiveen toteutuminen on niin vaikeaa. Ja tietty on muitakin toiveita, mutta tässä odotuspäiväkirjassa käsittelen vain toivetta nimeltä Kolkku. Kolkkuhan voi tuoda tullessaan ongelmia, voihan se olla siunaus, että meitä säästetään niiltä. Mutta toive saada Kolkku on todellinen, se on kuin lapsen kuolema, jos emme saa Kolkkua. Kolkku on jo elämnyt meidän perheessä pitkään, 5 vuotta. Miksi minusta tuntuu, että yh:den toive saada lapsi on kevyesti huitaistu pöydän alle, kukaan ei oikeasti halua tehdä meidän lapsen saamisen eteen mitään.

Huonoja uutisia kuulee koko ajan. Sukulainen itki jo Kolkun menetystä.  Kolkun tulo on niin iso juttu, että jos sen saa, pitäisi kultatuolilla tuoda kotiin. Itse olen kuin 'Aku Ankka' tai joku muu piirrossarjan sankari, yhdessä kuvassa lättynä ja toisessa kokonaisena. Olin huonojen uutisten jälkeen aivan ahdistunut. Kun lähdin laahustamaan pakkasviimaan asioille, takaisin tuli energinen, taistelutahtoinen äiti. Sain pahimmat surijat lohdutettua, ja toivonkipinän heille. ME JATKAMME ODOTUSTA. Täytyyhän meidän Kolkku kotiin saada ja sitten juhlitaan monta päivää, suvun, ystävien, läheisten, työkavereiden, naapureiden kanssa. Kolkkukin kestää juhlat, äiti, sisko, veli turvanaan.

Kuulin aivan järkyttävän tarinan, jossa pienet sisarukset menettivät kummatkin vanhemmat lyhyen ajan sisällä, ja muitakin vastoinkäymisiä oli perheellä ollut. Miten jollekin voi tapahtua niin paljon ikäviä juttuja pienessä ajassa? Surullista. Minulla alkoi heti äitihormoonit hyrrätä. Voi, kun voisin nämä lapset ottaa turvaan, syliin, hoivaan ja antaa heille aikaa, rauhaa surra... No, sen on mahdotonta, muuta kuin haaveissa, heillä on oma elämä siellä kaukana, ja toivottavasti inhimillisyys voittaa, kun virkailijat miettivät ratkaisujaan lasten tulevaisuuden varalle. Minulle jotenkin konkretisoitui, miten adoptiossakin on suru ja menetys taustalla, kun me saamme ilon, eli saamme lapsen. Jotenkin riipaisevaa.

15.2.2010: Sukulainen soitti hädissään: "Etkö saakaan lasta?" Hän oli kuullut sellaisen tiedon. Kyllä me olemme vielä jonossa. Mistä johtuu, että tällä kertaa odotus on näin rankka? jatkaa hänn. Selitin faktat. Ennen oli ihan erilaista. Niinhän se oli, moni asia muuttunut. "Minua ihan suretti, kun mietin, jos et saa enää lasta. Olet niin vahva ja  jaksava äitini, adoptioäitinä." jatkoi sukulainen. Vastasin: "Minä taas yritän miettiä, että kaikella on tarkoitus, ja nöyrtyä Jumalan tahdon alle (vaikeaa on). Haluan uskoa, jos Kolkku meille tulee, hän on meille tarkoitettu, ja hänen tiensä ei ole ollut valmis yhdistymään meidän tiehen." Kaikesta huolimatta tämä odotus on ollut tosi rankka, kuluttava, haavoittava, ja saisi jo loppua. Tule lapsitieto jo!

21.2.2010: Olen ottanut etäisyyttä Kolkun odotuksessa. Välillä tulee lämmin aalto, toivon ailahdus. Muuten olen lähinnä sivusta tarkkailija. Odotan, olemme jonossa, vielä, mutta en osaa sanoa, olenko ensi kuussa, puolen vuoden päästä, ensi vuonna. Surullista, mutta en uskalla, jaksa odottaa täysillä. Ehkä suojelen näin itseäni, tunteet ovat olleet kovilla, en jaksaisi enää odottaa, eikä ole  mitään toiveita annettu. Ainoa varma asia on, pientä meille ei tule, nyt tulee iso lapsi. Pienten vaatteet, tavarat, rattaat... haettiin eilen Venäjän lapsille, ja osa meni naapurin vauvalle. Minua oksettaa lukea adoptioon liittyvää, olen vihainen, en katsele kaipauksella tummia lapsia, en osta Kolkulle. En uskalla odottaa. En ole ehkä luovuttamassa, mutta katsellaan. Surullista.

23.3.2010: Tunteet vaihtelee: välillä aallon harjalla, välillä meren pohjalla. Tänään kävelin raikkaassa lumipyryssä lähimpään kauppakeskukseen. Pää selkeni, sydän lämpeni, toivo nostatti lämpöisiä ailahduksia. Salaa katselin 3-5-vuotiaita suklaanruskeita kiharapäitä: Millainen on meidän oma Kolkku?  Melkein teki mieli ostaa jotain Kolkulle. Nauru oli herkässä. Ehkä me kuitenkin saamme Kolkun. Uskokoon ken jaksaa. Miksi et jo tule kotiin miedän kuopus? Me odotamme sinua.

5.3.2010: Tuttu oli nähnyt unta: Minä ja kävelevä lapsi kävelimme tutusta pois päin, sekä häneen päin. Hän ei nähnyt lapsen kasvoja. Lapsi ja minä yritimme ottaa toisiamme kädestä kiinni, mutta kädet lipesivät joka kerta, emme saaneet otetta toisistamme. Tuttava oli miettinyt, oliko lapsella jokin vamma?

12.3.2010: Rävähti silmille kuin huutomerkki tämä lause: Yksinhakijoiden tilanne on vaikeutunut joka maassa, kun hakijiona on paljon pariskuntiakin. Eli me yh:t olemme saaneet lapsen, kun ei ole ollut tarpeeksi pareja. Nyt älähtää vanha konkari. Ennen vanhaan yh oli todellinen vaihtoehto, oli pareja tai ei. Välillä oli 4 yh:ta peräkkäin jonossa, välillä  pareja useampi. Jonoon mentiin, kun paperit oli valmiina, lapset saatiin jonojärjestyksessä, kukaan ei katsonut ylen, eikä epäillyt sopivuutta niissä maissa, joissa yh hyväksyttiin, eikä Suomen päässä. Ikinä ei ollut näin vajavainen ja likainen olo, kuin nykyään yh:lla. Kukaan ei kyseenalaistanut paremmuutta, laittanut yh:ta tai pareja vastakkain paremmuusjärjestykseen. Ilmapiiri oli avoin, tukeva ja kannustava.

Täydellinen alaslyönti kätilön kanssa jutellessa, faktat ovat vaan niin rajut. Ei toiveissa lähiaikoina lapsitietoa, ei ehkä koskaan. Kannattaisi miettiä kauan jaksaa odottaa. Etiopian tilannetta seuraillaan (kuulostaa kyllä neutraalilta toiminnalta, mutta ehkä muuta ei voi enää nykyään). Eli voin jatkaa odottamista palvelunantajan seuratessa tilannetta, tai lopettaa, vaihtoehdot vähissä. Syksyllä adoptioluvan uusinta ja silloin sossu katsoo tilanteen. Apua! No, jatkan vielä epätoivoista odottamista, mutta kauan, sen aika näyttää. 5,3 vuotta täynnä!

Hyvin pieni liekki, hento toivon kipinä palaa sydämessä, heikosti lepattaa. En tiedä miten käy, saammeko Kolkkua ollenkaan. Odotus on siirtynyt sivutarinaksi, se ei enää ole pääosassa. Meidän täytyy alkaa elämään täysillä, ja jos Kolkku saadaan vielä joskus on se iloinen yllätys. Ajattelin, paljonkohan meidän perhe on kärsinyt tästä raastavasta odotuksesta, onko lapset saaneet traumoja, olemmeko menettäneet muutakin kuin rahaa, kun lopputulokseksi jää ehkä tyhjä syli - surullista. Mikä on ollut tarkoitus tällä odotuksella, joka on hallinnut hyvin paljon elämäämme reilun viisi vuotta, ja jos emme Kolkkua edes saa - itkettää. Nyt odotus on pakko hyllyttää, kun ei toivoa lapsesta näytä olevan. Lopputulos jää nähtäväksi. Tulevaisuus kertoo sen.

14.3.2010: Olen pähkäillyt ja pyöritellyt päässä yh-tilannetta, syrjintää. Olen sitä mieltä, että yh-tilanteen parantamiseksi ei tehdä tarpeeksi. Lapsen ja meidän välissä olevat päättäjät ovat asenteillaan vaikuttamassa meidän tilanteeseen, jotkut edistävätkin, mutta yh-vastaisuus näkyy voimallisesti. Pari on parempi, vaikka heikommilla eväillä ja monimutkaisine kuvioineen, eikä väliä, vaikka eroryhmä pullistelee. Vanha konkari muistelee menneitä. Silloin todella haluttiin edistää lapsen ja vanhemman kohtaamista. Etiopiassa ei ole ollut ennen yh-vastaisuutta. Jos odottajan kohdalla ilmeni ongelmia tai vastustusta: iän, ammatin, taustan, persoonan, poliittisen suuntautumisen, uskonnon... takia. Suomen ja Etiopian viranomaiset taistelivat henkilökohtaisesti asiakkaan puolesta.Nyt voisi Suomen pään asioita hoitavat perustella yh:n vahvuuksia, miten hyviä, pärjääviä heidän asiakkaat ovat, miten Suomessa yh:nakin pärjää (monissa luovuttajamaissahan yh-tilanne on toisenlainen, jopa luovutuksen syy), miten yh:en vahvuudet on tutkittu... Mutta ei, mitään ei tehdä meidän puolesta. Kukaan ei aja meidän etuja. Ainakaan minulla ei ole sellaista tunnetta. Eikä minulle ole kerrottu, mutta kuin että SEURAILLAAN tilannetta. Riittääkö se? Vai jäädäänkö me ilman lasta palvelunantajan seuratessa tilannetta? Ei kuulosta vakuuttavalta, mutta ehkä minulle ei vaan ole kerrottu kaikkea.

16.3.2010: Olen niin surullinen ja pettynyt palvelunantajan ja Etiopian toimintaan. Lasteni synnyinmaa, niin tärkeä ja ihana, kun se on ollutkin, on muuttunut säröiseksi. En pysty osallistumaan adokoulutuksiin, kulttuuriryhmän tapaamisiin, adoptapaamisiin - oksettaa. En pysty kuuntelemaan muiden onnellisia lapsiuutisia. En halua nähdä onnellisia adoperheitä, jotka vielä odottavat toiveikkaina, ovat saaneet lapsitiedon, kantelevat uutta lastansa sylissä. Haluan rauhassa nuolla haavani. En tiedä, toipuuko tästä ikinä, vai jääkö haava avoimeksi, arpeutuuko haava joskus? Toivo Kolkun saamisesta on vähissä.

22.3.2010: Katkera, kade, raivona, vihainen, surullinen... ei ole kivoja tunteita, mutta niitä vaan tunnen. Kolkun odotus ja toivon menetys. Tuntuu vaan elämä takkuilevan parissakin isommassa toiveessa, mikä lie tarkoitus. Olen kade kaikille, joilla elämä menee suunnitelmien mukaan: haluan löytää puolison - se löytyy, haluan lapsen - se tulee, haluan sitä, toivon tätä - kaikki toteutuu. Voi  olla, että olen kasvanut henkisesti, saavuttanut jotain tärkeää, mutta miksi toisilla kaikki tuntuu onnistuvan helposti. Olen itsekin todella kiitollinen monesta asiasta, ja tuntuukin törkeältä edes rypeä näin inhottavissa tunteissa. Mutta ne  ovat vain niitä tämän hetken tuntemuksia. Niin moni asia liittyy Kolkku-toiveeseen, ja surutyötä riittää, jos Kolkku ei saada. Olen huono odottamaan.

25.3.2010: Tuntuu jotenkin järkyttävältä (edelleenkin) yh-kohtelu. Miksi oletetaan, että yh:lla on jotenkin helpompi olla lapseton, elää lapsettomuuden kanssa. On yh:takin, joilla on pitkät lapsettomuustaustat. Yh:lla ei ole edes parisuhdetta tukena, vaan tyhjyys on kotona  täydellinen. Enkä puhu nyt itsestäni, minulla on kaksi ihanaa lasta, toisilla ei ole mitään. Itsekin olen odottanut tuskaisesti Kolkkua, mutta voin vain kuvitella lapsettoman tuskan, kun lasta ei kuulu, eikä näytä ollenkaan hyvältä tulevaisuus. Hei, hei päättäjät meistäkin saa hyviä vanhempia! Tehkää tutkimus yh-vanhemmuus vastaan parivanhemmuus. Itsellä Kolkun suhteen tyhjä olo, ei mitään tunteita. Onkohan sinua olemassakaan Kolkku?

5.4.2010: Tuntuu jotenkin uskomattoman naivilta, kun kuuntelee, lukee... miten meidän päähänpotkittujen pitäisi odottaa. Pitäisi olla onnellinen, tasapainoinen, energinen, toiveikas.... odottaja. Pitäisi pitää yllä mielikuvalasta, vaikka toiveita tämän lapsen saamiseen ei ole. Pitäisi alusta asti ottaa perheen muut lapset, ja mielellään koko lähipiiri mukaan odotukseen, josta ei toiveita ole. Näyttelyä. Minä ainakin olen tuntenut lähiaikoiona vain raadollisia tunteita. Kadun avoimuutta odotuksen suhteen. Kadun mielikuvalasta, joka on täyttänyt meidän elämää liikaakin. Koen, että luonnollista on tuntea itsensä alavireiseksi, toivottomaksi, vihaiseksi, pettyneeksi, katkeraksi, kateelliseksi. Vai esittäisikö joku jonkun positiivisen ajatuksen Kolkun odotuksen suhteen, otan ilolla vastaan.

8.4.2010: On olemassa siemenlapsia ja taimilapsia. Siemenlapset kasvatetaan siemenestä ja taimilapset taimista. Minulla on kaksi ihanaa taimilasta. Ja tässä äitinä yritän kasvattaa, ravita, kastella ja pitää hyvässä kasvualustassa taimet niin että juuret ja kasvit kasvavat vahvoiksi ja pärjääviksi.

Järkyttyneenä kuuntelin Suomen sossuvirkailijoiden kommentteja, kun he miettivät lasten sijoittamista. Ulkomaillahan sijoitukset toteutetaan tässä järjestyksessä: bioperhe, biosuku, maan sisäinen ja lopuksi kansainvälinen adoptio. Meidän kotimaassa on kuulemma niin paljon hyviä lapsettomia pariskuntia, joten biosukuadoptiota tai - sijoitusta ei edes haluta selvittää. Toivon todellakin, että tällaiset lausahdukset kuuluvat harvinaisiin poikkeuksiin. Vaikka kotimaan adoption odottajien jonot ovat pitkät ja sijoitettavien lasten määrä pieni, niin toivottavasti sentään inhimillisyys voittaa. Kyllä biosuvustakin voi löytyä potentiaalisia perheitä, vanhempia, isovanhempia... lapselle sijoituspaikkaa etsittäessä.

11.4.2010: Ihanaa, ihanaa, mitenköhän tässä käykään. Olen saanut nyt muutaman kohtalosormen osoituksen, tai ainakin alkaa tuntumaan siltä. Ensin kuuliln tutulle tulleesta sijaislapsesta. Sitten näin oman sossumme yllättäen, ja hän antoi tukensa sijaislapsiajatukselle, ja nyt vieraskirjassa 'sijaisäiti' vinkkaa ajatuksen sijaislapsesta. Sijaislapsi on aina välillä ollutkin ajatuksissani, jo ennen Ellaa yhtenä vaihtoehtona. Saa nähdä mihin suuntaan lähdemme. Tällä hetkellä ajatusmyssy käy kuumana. Ehkä vaihdamme polkua tai sitten emme, aika näyttää. Elämä tuntuu taas toiveikkaalta odotuksen suhteen. Koen, että resursseja olisi, mutta adoptiossa ja sijaisvanhemmuudessa on joitain eroja, joita mietin. Ja jos päädyn sijaislapseen, täytyy alkaa kyselemään mahdollisuuksia ym.

13.4.2010: "Jumala poista turhat toiveet ja haaveet. Anna minulle voimaa kestää realitetit ja raadolliset totuudet. Auta ja vahvista. Osoita oikea tie ja suunta." Eli aika toivotonta on odotuksen suhteen. Ei auta muu kuin nöyrtyä kaiken edessä. ja toivoa, että osoitettaisiin suunta ja tarkoitus. Mikä on se tie tai polku, jota lähdemme kulkemaan: kivikkoinen, risuinen adoptiopolku, nykyinen elämä ilman uusia kuvioita, vai vielä hentona piirtyvä sijaislapsipolku, tai onko meille vielä vaihtoehtona jokin muukin polku. Tunnen olevani risteyksessä, minne meidän perhe suuntaa, mikä on oikea tie, löytyykö Kolkku jonkun  polun päästä, vai jäämmekö ilman Kolkkua???

15.4.2010: Rakasta kuin omaasi. Hoida, kuin omaasi. Kiinny, kuin omaasi. Mutta ole valmis luopumaan lapsesta. Tässä kieteytettynä sijaislapsipolun ajatus. Lastensuojelussa on aina päätarkoituksena yhdistää biologinen perhe. Mahdollinen luopuminen lapsesta pelottaa. Miten siihen pystyisi. Ihanaahan se on, jos bioperheen asiat paranee ja perhe yhdistyy, mutta miten me, jotka olemme pitäneet lasta yhtenä perheenjäsenenä, selviämme. Osaako erottaa oman lapsen ja oman lapsen, josta joudun ehkä luopumaan. Kestämmekö sen? Lapset ja minä? Mitä muuta uutta sijaisperheenä toimiminen toisi perheemme arkeen, vaikeitakin asioita? Mietintää, mietintää.... Tiedon etsintää...

16.4.2010: Olin työpaikan kokouksessa. Ihmiset kyseli minulta: "Miten sinun odotus, onko kuulunut mitään?" Minä selitin sekavasti: "No, saa nähdä, miten käy." Sisällä on tunne, eihän meille hyvin käy. Ihmettä voidaan odottaa. Sattui palleaan tosi paljon: "Minä en kelpaa äidiksi!" Mitä alakuloa (sanoin kuitenkin, vaikka pitäisi olla iloinen odottaja). Tuntuu, etten kelpaa moneen muuhunkaan. Huomasin, että minulla on itsetunto mennyt monessakin (toivottavasti tämä on ohimenevää, ja onhan se, kohta taas räpiköidään pinnalla). Minulla on moni asia hyvin, ja tuntuu väärältä valittaa. Mutta kei minulla on oikeus surra takapakkejakin. Ja aion surra. Tunteita ei ole hyvä koteloida, ne pukkaa yleensä tavalla tai toisella pinnalle... Ollaan onnellisia ja surraan surut, pettymykset.

17.4.2010: Vastoinkäymiset ovat myös Jumalan rakkautta. Itselle on ollut vaikea nöyrtyä Jumalan tahdon alle. Yritän opetella myös joka päivä elämään tätä hetkeä, meidänhän ei tarvitse huolehtia huomisesta. Yritän luottaa, Jumala tietää paremmin, vaikka Jumalan tie voi olla erilainen, mitä itse kuvittelisi ja toivoisi. Vaikeaa se on. Olen huono odottaja, malttamaton, kaikki tunteet ovat pyörineet päässä, hyvät ja pahat. Tämä on minulle selvästi henkinen kasvunpaikka. Ja jos emme saa Kolkkua , silläkin on  tarkoitus. Helpottavaa on ollut, ettei odotus ole aktiivista, eikä joka hetki ole mielessä. Mielikuvalapsi ei hallitse elämää. On ollut rauhallisempi olo. Välillä tunteita pulpahtelee, mutta sitten rauhoitutaan.

18.4.2010: Tuhkapilvi. Mikä tahansa voi pysäyttää adoptioprosessin. Voin vaan kuvitella niitä, jotka odottavat hakumatkalle pääsyä, eivätkä pääse lentojen peruuntumisen takia lastaan hakemaan. Tuhkapilven vaikutuksesta ei tiedä kauanko kestää? Meneekö päiviä, viikkoja, kuukausia, ennen kuin pääsevät lentokoneet lentämään. Pienet ovat omat vaikutusmahdollisuudet tässäkin tilanteessa. Voimia kaikille.

22.4.2010: Luin lehdestä yksinhakijan adoptiotarinan. Hän oli saanut suloisen nappisilmän. Tuli omat lasten vauva-ajat mieleen. Kyllä riipaisi syvältä sydämestä. Ihanat muistot ja toisaalta suru, ettei enää saa kokea samaa. Tiedän, tiedän, saa olla iloinen ja kiitollinen kahdesta lapsesta ja monesta muustakin. Tätä tämä surutyö on, Kolkun mahdollisesta menettämisestä. Tunteet tulee ja menee. Eihän sitä  koskaan tiedä, mutta on täytynyt sekin mahdollisuus ottaa huomioon, että me ei saada Kolkkua. 5,4 vuotta prosessia takana, ja kolmatta lasta on odottanut yhtälailla kuin muitakin, ei yhtään sen vähempää. Nyt ollaan ja katsellaan, mitä meille elämä antaa. Mikä on polku, jota lähdemme kulkemaan. Eli risteyksessä ollaan edelleen.

25.4.2010: Ikäviä uutisia adoptiotaivaalla meidän adoptoijien kannalta. Yhdeksältä lastenkodilta kielletty lupa antaa adoptioon Etiopiasta, siinä kaksi lastenkotia, joista tullut Suomeenkin. Hyvä on, jos on jotain epäselvää, toiminta jäädytetään ja tutkitaan. Mutta samalla tilanne tiukkenee Suomen päässä. Suomen lapsimäärät ovat pieniä, ja siitä kun vielä pienenevät, niin ei taida tänä vuonna montaa lapsitietoa tulla. Alku vuonna ei tietooni ole tullut yhtään lapsitietoa. Hiljaista ollut.

26.4.2010: Minun suojakerros on tällä hetkellä kuin munankuori, herkästi rikkoutuva. Itkettää milloin mikäkin herkkä tai ystävällinen sanakin. Kolkun odotukseen liittyvät pettymykset, ja erään toisen ison jutun pettymys kevään aikana. Yksikin olisi riittänyt. Pettymykset eivät liity meidän nykyiseen perhekokoonpanoon, vaan kaksi toiveen kuolemaa (todennäköisesti kuolemat). Eli tässä on pettymysten sietokykyä koeteltu. Mutta en ole jalostunut ollenkaan, päivastoin olin huomannut vain oman raadollisuuden. Kun aikansa lyö itse päätä seinään huomaa loppujen lopuksi, minä en voi enää muuta kuin nöyrtyä, ja laittaa kädet ristiin: "Taivaan Isä, taphatuuko tahtosi?!"

Kuulin tutun tutusta, joka oli käynyt ensiapukurssin. Ensiapukurssin vetäjänä oli ollut ihminen, joka oli ollut noin kymmenen vuotta avustustyössä jossain päiän Afrikan mannerta. Hän opettaa: "Kaikkia pitää auttaa 'spurkuja', ja 'neekereitäkin'. Järkyttävää, sanoin minä. Kurssin vetäjä oli vielä kommentoinut eräälle, jolla oli useampi lapsi, että sinä sopisit 'neekereiden' kanssa, niilläkin oli paljon lapsia. Tutun tuttuni oli aivan järkyttynyt vetäjän puheista.  Ja minä toivon, että hän teki valituksen. Miten joku on voinut olla avustustyössä tollaisella asenteella, en ymmärrä en.

28.4.2010: Haparoivia askelia sijaispolulla. Haistelua, maistelua, ei päätöksiä, tällä hetkellä. Tilasin Pesäpuusta sijaislapsikirjallisuutta, luen lehdistä tietoa, kuuntelen kokemuksia, annan ajan kulua... Välillä säikähdän: "Ei ole meidän perheen juttu!" Välillä sydämessä lepattaa ailahdus: "Ei sitä koskaan tiedä?" Voihan olla, että emme saisikaan lasta ja meitä ei hyväksyttäisi perheeksi ja minua äidiksi. Aika näyttää.

10.5.2010: Kuulunut huhuja. Yh EHKÄ saisikin erityistarpeisia eli SN-lapsia Etiopiasta. Me ei olla tarpeeksi vahvoja vanhempia terveille lapsille, mutta erityistarpeiselle lapselle meidät hyväksytään. Kääntäen, surullista tässä on se, että yh varmaan saa niitä joita parit eivät kelpuuta. Eihän ajatuksessa muuten olisi järkeä. Itse en ylenkatso minkäänlaista lasta, jokaisella lapsella on oikeus perheeseen, rakkauteen, kotiin, rakkauteen ja hoivaan. En tiedä onko ajatus muuten realistinen, onko Etiopiasta yleensäkään tullut SN-lapsia, niitä on käsittääkseni tullut tosi vähän muutenkin. Avaisiko joku salaisuuden verhoa ja hiljaisuutta?

11.5.2010: Sinulla on äidin silmät, isän ääni ja tahto suvusta tanssijan liikkeet, minulta ei mitään. Sinulla on vilkkaat sanat ja leijonan mieli, ei minulta nekään, mutta minun katseeni sinussa kiinni, käteni metrin päässä, sydän liki omaasi, siis lapsekseni tiedän.  (Marja Kaskela)

12.5.2010: Itkettää, kuinkas muuten, näin herkistyneessä olotilassa. Olen lukenut "Kohdakkain" -kirjaa, upeasti kirjoitettu, tarinat porautuvat suoraan sydämeen. Juttelin tänään naapurin rouvan kanssa. Kolkun odotus vaikeuksista, ja tuli mainittua, että pohdin tässä useampaa polkua, ja yksi niistä on sijaislapsi-polku. Naapurin rouva: "Sinulla on tosi laaja sydän." Onhan sinulla näitä lapsia paljon ympärillä: omat, hoitolapset, sukulaislapset...." Vähän hätkähdin. Onhan noita lapsia, mutta sydän nyt ei ole erityisen laaja. Enemmänkin itsekäs. Mutta energiaa ja tyhjä syli jollekin lapselle löytyisi, tiedä sitten  niistäkään. Odotan vinkkiä edelleen, mikä polku olisi oikea. Onko Kolkku vai ihan joku muu meidän poluln päässä?

Voi miten mieltä lämmitti ja itsetuntoa kohotti. Menin kerrankin sanattomaksi. Adoptioäidit olivat todistajien (miehet todistajina)  jutelleet: "Kyllä Sallan kannattaa Kolkun odotus vetää loppuun, eikä antaa periksi. Salla on parempi äiti kuin minä ja minä ja minä..." Itkettää tämä luottamus. Lapseni vain tietävät miten vajavainen äiti välillä olenkaan. Anteeksi pitää nöyrästi monesti pyydellä. Tiedän, että äitiyttä ei voi mitata paremmuusmittareilla, eikä ole tarvekaan. Ja te äidit olette kaikki upeitä äitejä omille lapsillenne, olen nähnyt sen, kun olemme tavanneet. Kuitenkin ryhtini suoreni monta senttiä näsitä  sanoista. Kiitos kannustajajoukot!

21.5.2010: Taas keräilen rohkeutta soittaa Interpediaan. Tänään tekosyitä löytyi roppakaupalla, ja kun soittoaika oli ohi, huokasin helpotuksesta: ei tarvinnut soittaa. Pitäsi kysellä tämän hetkinen tilanne. Vaikka pikkulinnut ovat laulaneet vain ikäviä uutisia: yh saisi ehkä sn-lapsia enää, hakumatkan pituus voi olla neljäkin kuukautta, lapsitietoja ei ole tullut tänä vuonna ollenkaan.... Itse tiedän jo saavani jäävettä niskaani, eikä harhakuvitelmia ole. Tunteetkin adokolkkuun ovat lähes kuolleet, vaikka eilen kauppakeskuksessa kirpaisikin tummaihoiset pienet lapset (meillä ei  enää tollaista  tule), ja lastenvaatteet (en saa enää omalle ostaa). Ensi viikolla täytyy ryhdistäytyä ja yrittää soittaa.

24.5.2010: Se on yksinkertaista, lähetät vain allekirjoitetun paperin: "Lopetan adoptioprosessin." 5,5 vuoden unelma, Kolkun odotus valuu hiekkaan. Siinä se! Suru jää ja tyhjä syli. Monesti varmasti vielä kirpaisee, meille ei Kolkkua suotu. Turhaan on rokotukset otettu, turhaan lastenvaatteet,- ja tarvikkeet hankittu, turhaan rattaat, lelut, sisarusten hankkimat lahjat, turhaan kaipuu sydämessä, toiveet, pelot ym tuntemukset, turhaan maksettu maksut, käyty lääkäreissä, kerätty papereita. Turhaan oli mielikuvalapsi, joka täytti perheessämme tilaa. Turhaan olit Kolkku ajatuksissa, puheissa, sydämissä. Turhaan valmistelin lähipiiriä tuloosi, nyt joudun kaikki puheet perumaan. Näyttää vahvasti siltä, ettei Kolkku tule adoption kautta. Soitin tänään Iterpediaan, toiveet todella vähissä.

29.5.2010: Kävimme "Maailma kylässä" - tapahtumassa. Näin kojuja, kaikkea ostettavaa, katseltavaa, maisteltavaa ja oli myös haisteltavaa, kuunneltavaa. Näin pieniä tummia lapsia - sydän itki, näin Ip-pöydän - sydän itki, näin adoptioperheen, jolla pieni ruskea poika rattaissa - sydän itki, näin samanlaiset rattaat kuin meilläkin, Kolkulle ostettu - sydän itki.... Nyt lähtevät Kolkun vaatteet muille tarvitseville. Surullista.

Ei tämä lapsen kuolema ole, mutta kuitenkin ihan tarpeeksi surullista. Kolkku sinä elit meidän perheessä, kasvoit vauvasta leikki-ikäseksi, veit tarvikkeinesi, vaatteinesi tilaa kodissamme, varastossamme, rahaakin kului, olit ajatuksissa, tunteissa, puheissa, kuulin monesti askeleesi läpsyttämässä kodissamme... Moni matka peruuntui, ehkä jokin muukin suunnitelma, jos hakumatka tulisi. Sisarukset, suku, ystävät, tuttavat, äidin työkaverit, lasten opettajat odottivat ja kyselivät sinusta. Nimet oli valittu, kastejuhlasi suunniteltu, kummit mietitty, hakumatka doula tai doulat pohdittu. Tunteet myllersivät niin, että äidin vartalo oli ilokutinoilla tai tuskakivuilla. Kuin monta kesää, joulua sinun piti jo olla meillä. Mutta tämän hetken tiedoilla et tule meille.

Istun, itken, kuuntelen 'hautajaismusiikkia', juon kahvia. Äitisi, josta ei tullut äitisi on menossa varastoon hakemaan vaatteesi, katsomaan ne läpi ja laitan ne sitten eteenpäin. Surutyötä riittää. Olet Kolkku aina osana muistoissa vaikkei konkreettisesti kohdattu, mielikuva lapseni. Sait varmaan perheen, jossa on äiti ja isä, ehkä jokin sisaruskin. Meiltä olisit saanut perheen ilman isää, mutta rakkautta, kiintymystä, hoivaa, läheisyyttä olisit saanut mieltäkin, mutta se ei riittänyt kaikille asioita hoitaville viranomaisille. Alistua kohtaloon, nöyrtyä minun pitäisi, miksi se onkin minulle niin vaikeaa. Tunnen surua, kateutta, katkeruutta, vihaa, kiukkua, ei mitenkään yleviä tunteita tällä hetkellä, minä äitisi, josta ei tullutkaan äitisi.

Ystäväni lohduttava viesti: Salla. Olen todella pahoillani puolestasi, lastesi puolesta ja myös sen lapsen joka menettää sinussa hyvän äidin. Minä olen koko ajan halunnut uskoa ja luottaa, että Kolkku vielä tulee. En käsitä mikä on Jumalan suunnitelma, että miksi nämä kaikki vuodet olet odottanut. Ei minulla ole sanoja. Menetyksesi on valtavan suuri. Voimia sinulle ja voimia kohdata myös lasten suru siitä, ettei pientä sisarusta, jota niin kovin yhdessä on odotettu tulekaan. Ystävä.

30.5.2010: Minulta kysyttiin, enkö ajattelekaan sijaiskolkkua, kun laitan kaikki pienet lastenvaatteet pois. Kyllä minä ajattelen. Luen koko ajan tietoa lisää, keskustelen aiheesta, pohdin ja pähkäilen. Mutta ehkä haluan lopettaa yhden ja aloittaa puhtaalta pöydältä  mahdollisen uuden odotuksen. Mikä sen ihanampaa, kun alkaa taas hankkimaan uudelle odotettavalle kaikennäköistä. Jos aloitan sijaislapsiprosessin, haluan, että lapsi on odotettu omana itsenään, omine erityispiirteineen. Sen verran aavistan, että sijaislapsitoiminta on erilaista. Siinä on pelottavana piirteenä lapsen mahdollinen menettäminen, pelko, joka minun pitää jotenkin käsitellä. Yhtäläisyyttäkin löytyy, lapsen menetyskokemukset, mahdolliset traumakokemukset, kahdet vanhemmat jne, jne. Mietintää, mitetintää.

5.6.2010: Lasten kevätjuhlat on nyt juhlittu, suvivirret veisattu... Monenako vuonna mietin: ensi vuonna Kolkku on juhlissa mukana. Näin siinä kävi, Kolkku ei ikinä tule olemaan juhlissamme. Kolkun vaatteet lähtivät Latviaan ja Venäjälle. Tarpeeseen menivät. Minua itkettää, surutyötä, surutyötä... Tuskin koskaan Kolkkua unohdan, hän eli liian kauan luonamme, tulematta meille konkreettisesti kuitenkaan. Se on niin VÄÄRIN.

7.6.2010: Yllättävän moni asia on liittynyt Kolkkuun. Jos Kolkku olisi tullut, niin...? Nyt kun Kolkkua ei tule, en ikinä saa järjestää, ostaa, tehdä sitä... Kolkku ei olekaan meidän juhlissa, jouluissa, matkassa, osallisena.... Ei ikinä eskarilaista, ekaluokkalaista, risitäisiä... Ei täällä koko ajan  itketä ja surra, mutta yllättävän monesti tulee haikea olo ja suruakin, kun niin moni asia muistuttaa  unelmasta. Laskin menneet rahat ja järkytyin. Rahaa oli mennyt enemmän kuin edellisten prosesseihin ja silloin sain lapsen. Nyt menetin rahat ilmaan,, niillä en saanut kuin surua. Kaikki hinnat ovat nousseet ja kaikki tehtiin moneen kertaan, paperikeräykset, adoptioluvat.... Olisi rahoille ollut muutakin käyttöä. Palveluantajan jäsenmaksua en enää maksanut, kapina se pienikin kapina.

11.6.2010: Päässä pyörii ajatuksia, välillä itkettää, sydämessä puristaa.... Mitä minä teen? Miten toimin? Lopetanko? Jäänkö roikkumaan? Surettaa, tiedän sisimmässä, me ei adokolkkua saada. Mikä tarkoitus tällä kaikella on ollut? Miksi ei silloin annettu lapsia, kun Yh olisi vielä saanut? Miksi pidettiin keinotekoisia rajoitteita? Miksi meillä oli melkein vuoden väärä ikätoive merkattu, vaikka olin laajentanut ikätoivetta? Miksi kukaan ei tee sen eteen, että me saisimme myös lapsen? Miksi, miksi? En ymmärrä. Me jäimme ilman Kolkkua. Me odotettiin, suku odotti, ystävät odotti, työkaverit odotti... Alan seuraavaksi antamaan tarvikkeet, vaatteet pois. Odotan sisäistä tunnetta, milloin keskeytyslappu lähetetään päämajaan. Kai tässä pitäisi 'hautajaiset' viettää.

15.6.2010: Kiitos 'sijaisäiti' taas rohkaisusta. Olen todella vakavasti miettimässä sijaislasta varteenotettavana vaihtoehtona. Kirjallisuutta jo luen ym tietoa. Lasten kanssakin olemme pohtineet, jos Kolkku tulisikin meidän perheeseen eri tavalla. Bioperhettä ja heidän tapaamista en pidä esteenä, vaan jopa mielenkiintoisena. Vaikka en kuvittele, että se olisi helppoa, käsittääkseni perheitä on monenlaisia. Olen myös ammattini puolesta ollut monenlaisten perheiden kanssa tekemisissä, vaikka se onkin eri asia, ja kuvio erilainen. Tunnen välillä hyvinkin mahdollisena, että Kolkku onkin meidän oma sijaiskolkku. Olisikohan sijaispolku meidän polku? Lähipiiri on mahdollisen tulevan sijaiskolkun ottaneet hyvin vastaan, ja kannustaneet meitä valitsemaan sijaispolku.

16.6.2010: Olisin halunnut kertoa meidän odotuspäiväkirjassa ilouutisen. Olin monesti miettinyt miten olisin ilmoittanut Kolkun meille nimeämisestä. Surullisena täten kuitenkin ilmoitan: tänään lähetin palvelunantajalle kirjeen (joka on varmaan heille ilouutinen), jossa ilmoitan lopettavani adoptioprosessin ja samalla erosin järjestön jäsenyydestä yksinhakijoiden kohtelun takia. Näin adokolkun odotus päättyi mahdottomana prosessina. Olisihan jonoon voinut jäädä roikkumaan, ja maksaa uudelleen erinäköisiä maksuja, kerätä papereita, anoa lupia, soitella, vakuuttaa vanhemmuutensa puolesta, anoa, kerjätä, pettyä, toivoa ja taas kerran pettyä. Mutta aina vaan huonompien ja huonompien uutisten takia ei enää tuntunut järkevältä jatkaa. Jos olisi ollut edes pienikin toive?

20.6.2010: Kiitos ystäville 'otanosaa'-viesteistä, niitä on tullut paljon, niin kannustavia ja tukevia. Olin luullut saavani lapsionnitteluja Kolkusta, mutta näin kävi. Eräs ystäväni paljasti, että hän oli kerännyt Kolkulle heidän lapsiltaan jääneitä parempia vaatteita. Hän olisi lähettänyt ne heti, kun tieto olisi tullut, mutta alkaa nyt tarjoamaan niitä muille. Kiitos niistä vaatteista, joita me ei tarvittu, joita olit meille ajatellut antaa. Nyt olen miettinyt, mitä teen Kolkun odotuspäiväkirjalle, viralliset paperit -kansiolla, joka on pinkeän täysi, Kolkulle varatuille 'vauva'-kirjoille... Poltanko, revinkö, säästänkö... Tunteet tällä hetkellä: Uskomattoman tyhjä olo, turtunut, helpottunutkin, pitkän, vaikean, toivottoman... odotuksen jälkeen. Suru pulpahtelee aina välillä.

14.7.2010: Itkuhan siitä tuli. Ip:stä tuli kirje. Ja nyt se on lopullisesti loppu. Keskeyttäminen tehty ja rahat tulossa tilille. Tuntuu uskomattoman pahalta, meille ei oikeasti tule Etiopiasta Kolkkua, minä en enää matkusta hakemaan lasta... Muut saavat iloisia lapsitietoja, saavat kokea sen ihanan kutinan, mitä uusi lapsi saa aikaan, saavat kokea sen onnen. Me saadaan kylmät rahat tilille. Miksi onkaan näin tyhjä olo? Vaikka olenkin ollut helpottunut lopettamispäätöksestä ja tiedän, että se on oikea ratkaisu, niin sittenkin sattui, kun tieto on nyt mustaavalkoisella. Ja tulee varmasti aina välillä kirpaisemaan eri tilanteissa, ei saatu Kolkkua. Sain eilen myös ihanan Etiopiaan liittyvän lahjan, joka lämmitti mieltä, kiitos ystävälle ja kaikille myötäelämisestä.